Niilo ja Päivi Räsäsen uusi kirja Avioliitto (Uusi Tie 2016) on ollut huomion polttopisteessä useassa valtamediassa. Pelkästään Uuden Suomen sivustoilla on muutaman päivän aikana julkaistu ainakin viisi blogia, jotka on kokonaan omistettu tälle kirjalle. Jokin tässä kirjassa siis osuu suoraan ajan hermoon.
Mielenkiintoisen näkökulman kirjan ympärillä käytyyn keskusteluun tuo Susanna Koivulan blogi ”Jep, vain Seta-sertifioitu puhe sallittu”.
Koivula herättää monia hämmentäviä kysymyksiä keskustelukulttuurimme reunaehdoista. Onko tosiaan niin, että länsimainen kulttuurimme on älyllisesti taantumassa niin alkeelliselle tasolle, ettei suurten maailmankulttuurien perustana olevaa yksiavioista naisen ja miehen avioliittoa enää ole poliittisesti korrektia julkisuudessa puolustaa? Kulttuurimme ”moraalisena omatuntona” toimii nyt yhdistys, joka jakaa rottapalkintoja niille, jotka ovat sen kanssa eri mieltä.
Itsekin kiinnostuin kirjasta ja ostin sen saman tien paikallisesta kristillisestä kirjakaupasta. Vaikeasta aiheesta on onnistuttu kirjoittamaan huolellisesti ajateltu, ajankohtainen ja selkeä puheenvuoro. Toivottavasti useammat keskustelijat jossakin vaiheessa ehtisivät lukemaan itse kirjan ja ottamaan kantaa siihen, mitä siellä on sanottu.
Kirjan kirjoittajat tiedostavat sanomansa herättävän pahennusta aikamme kulttuurissa:
”Raamattu on seksuaalimyönteinen, mutta samalla se tuomitsee seksuaalisynnit. Nykyisin suurimman pahennuksen aiheuttaa näkemys, jossa seksin harjoittaminen rajataan avioliittoon yhden naisen ja yhden miehen väliseksi.” (s. 36)
Aikamme populaarikulttuurissa ajetaan seksuaalista vapautta välittämättä sen lapsille tuottamasta vahingosta. Sama välinpitämättömyys lapsen kärsimyksiä kohtaan näkyy myös suhtautumisessa sukupuolieron merkitykseen. Kirja lähestyy näitä vaikeita kysymyksiä varovasti kysellen:
”Sukupuolensa miehestä naiseksi ’korjanneille’ vaaditaan oikeutta isyyteen ja vastaavasti ’korjatuille’ juridisille miehille oikeutta synnyttää. Lapsella voisi olla isä, joka on muuttunut naiseksi mutta josta voisi jälleen tulla isä uudelle lapselle. Onko tällä merkitystä lasten kehitykselle ja kasvulle? Jo pelkkää kyselyä saatetaan paheksua, koska se koetaan syyllistävänä.” (s. 4−5)
Kysymys lapsen oikeuksista on liian paheksuttava, että sitä saisi enää avoimesti esittää sikäli kuin se näyttäisi rajoittavan aikuisten vapautta. Aikamme uuskielessä tasa-arvo tarkoittaa sitä, että vastuullista käyttäytymistä odotetaan lähinnä lapsilta. Aikuisten on saatava vapaasti toteuttaa omia mieltymyksiään ilman kritiikkiä.
Mutta eikö aikuisten hyvinvointi tulisi asettaa ensisijaiseksi, koska lapsetkin hyötyvät onnellisista vanhemmista? Eivätkö Räsäset loukkaa transihmisten oikeuksia jo pelkästään nostaessaan lasten näkökulman aiheesta käytävään keskusteluun? Vai olisiko ennemminkin niin, että aikamme ideologisessa kamppailussa transihmisten ahdinkoa käytetään sukupuolieron poistamiseen kulttuurissa, koska sukupuolieron poistaminen palvelee ideologisia päämääriä? Onko transihmisistä tehty politiikan pelinappuloita välittämättä heidän todellisista eduistaan?
Paul McHugh toimi 40 vuoden ajan psykiatrian professorina Johns Hopkinsin lääketieteellisessä tiedekunnassa ja niistä 26 vuotta myös Johns Hopkinsin yliopistosairaalan johtavana psykiatrina. Transihmisiä hoitaessaan McHugh päätyi näkemykseen, ettei sukupuoli-identiteetin häiriöitä voida parantaa hormonihoidoilla ja leikkauksilla. Hän pitää sukupuoli-identiteetin häiriöitä joissakin suhteissa verrannollisina anoreksian kaltaisiin ruumiinidentiteetin häiriöihin. Anoreksiasta kärsivä ihminen kokee olevansa lihava, vaikka hän olisi sairaalloisen laiha. McHughin mukaan henkilöä, joka kokee olevansa vastakkaista sukupuolta ”ei tule hoitaa ruumiiseen kohdistuvilla hoidoilla kuten leikkauksilla ja hormonihoidoilla sen enempää kuin lihavuutta pelkäävää anoreksiapotilasta tulisi hoitaa rasvaimulla. Hoidon tulisi pyrkiä korjaamaan oletusten epätosi ja ongelmallinen luonne ja ratkaista niitä aiheuttavat psykososiaaliset ristiriidat. Nuorten osalta tämä tapahtuu parhaiten perheterapiassa.”
McHugh pitää harhaanjohtavana käsitystä, että sukupuolta olisi yleensä mahdollista vaihtaa. Hormonihoidot ja leikkaukset voivat tuottaa feminisoituja miehiä tai maskulinisoituja naisia. Välittömästi toimenpiteiden jälkeen potilaat saattavat kertoa kokevansa psyykkistä helpotusta. Mutta pitemmällä aikavälillä tarkasteltuna psyykkiset ahdistukset ja ristiriidat pysyvät näistä toimenpiteistä huolimatta.
Johns Hopkinsin yliopistosairaala lopetti sukupuolenkorjausleikkausten tekemisen, kun sen teettämä tutkimus osoitti, että leikkauksen läpikäyneillä potilailla oli leikkauksen jälkeen yhtä paljon psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia kuin sitä ennen. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan hormonihoitoja ja sukupuolenkorjausleikkauksia läpikäyneiden aikuisten itsemurhariski kasvaa kymmenen vuotta leikkauksen jälkeen.
Kokemuksensa pohjalta McHugh kritisoi sukupuolisen valtavirtaistumisen ideologiaa:
”Kulttuurissamme hyväksytään kyselemättömästi näkemys, jonka mukaan sukupuoli on epävakaa ja valinnanvarainen. Tämä käsitys esiintyy kaikkialla joukkotiedotusvälineissä, teatterissa, kouluissa ja monilla lääketieteellisillä klinikoilla. Se on saanut kulttimaisia piirteitä: oman erityisen sanastonsa, uusia kannattajia näppärillä vastauksilla palvelevia internetin chat-palveluja, ja sukupuolen vaihtoa tukevia klubeja, joista saa apua vaatteiden hankinnassa ja tyylin muokkauksessa. Tämä käsitys tuottaa paljon vahinkoa perheille, nuorille ja lapsille ja se tulisi haastaa biologista perustaa vailla olevana mielipiteenä kaikkialla, missä sitä esiintyy. Mutta varustaudu hyvin, jos haluat ottaa kantaa tähän asiaan. Ne, jotka ajavat omia etujaan moraalisen periaatteen alle naamioituna, pystyvät raivoon, jolle ei löydy vertaa helvetistä.”
