(Kirjoittaja: TT Juha Ahvio)
Maailman valtioita oikeudellisesti sitova ja maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus eli vuonna 1989 hyväksytty YK:n Yleisopimus lapsen oikeuksista lausuu yksiselitteisen selvästi, että jokaisella lapsella on normatiivisen lähtökohtaisesti sitova ihmisoikeus biologiseen isäänsä ja äitiinsä. Tämä tosiasia käy ilmi sopimuksen artikloista 3, 7, 8 ja 9.
Artiklassa 3 todetaan, että kaikessa julkisessa lapsia koskevassa päätöksenteossa ja siten etenkin lainsäädännössä, ”on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu”. Tämän edun mukaista on, kuten artikla 7 kohdassa 1 lausuu:
”Lapsi on rekisteröitävä heti syntymänsä jälkeen, ja hänellä on syntymästään lähtien oikeus nimeen ja kansalaisuuteen sekä mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan.”
Artikla 8 lausuu kohdassa 1:
”Sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan lapsen oikeutta säilyttää…sukulaissuhteensa…” ja artikla 9 kohdassa 3: ”Sopimusvaltiot kunnioittavat…lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa…”
Näiden artikloiden pohjalta on selvää, että normatiivisen lähtökohtaisesti lapsen luovuttamattoman ja ihmisoikeudellisen edun mukaista on, että lapsen oikeus (a)tuntea biologinen alkuperänsä ja säilyttää biologiset sukulaissuhteensa, (b) olla biologisten vanhempiensa hoidettavana ja (c) olla yhteydessä ”kumpaankin” vanhempaansa toteutuvat.
Koska artikla 7 liittää vanhemmuus-käsitteen lapsen syntymän asiayhteyteen, on selvää, että vanhemmilla viitataan tässä nimenomaan biologisiin vanhempiin, isään ja äitiin, ja tällöin artiklan 8 mainitsemat sukulaissuhteet määrittyvät myös biologisen syntymän pohjalta. Tämä on selvää, koska artikla 9 puhuu eksplisiittisesti ”kummastakin” vanhemmasta edellyttäen täten, että vanhempia on aina kaksi. Tämä edellytys ja sen mukainen vanhempien lukumäärä puolestaan ilmaisee, että tekstin kirjoittajat tarkoittavat isää ja äitiä, biologisia vanhempia.
”Kummastakin” vanhemmasta puhuminen on mielekästä vain tästä näkökulmasta. Jokaisella lapsella on isä ja äiti, ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lapsen lähtökohtainen ihmisoikeus on saada tuntea biologinen isänsä ja äitinsä ja saada olla heidän hoidettavanaan. Tämä on, yleismaailmallisen sitovasti, lapsen etu.
Se, että Yleissopimus todella tarkoittaa tekstissään käyttämällä ”vanhempi”-sanalla lähtökohtaisesti lapsen kahta biologista vanhempaa eli miestä ja naista, isää ja äitiä, ja edellyttää yleismaailmallisen normatiiviseksi kahden vastakkaisen sukupuolen olemassaolon ja alleviivaa lapsen ja hänen vanhempiensa biologisen sukulaisuussuhteen myönteistä merkitystä, käy ilmi myös Yleissopimuksen Johdanto-osasta, jossa sopimuksessa esiin tuotujen oikeudellisesti sitovien lapsen oikeuksien ymmärtäminen liitetään YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksentarjoamaan laajempaan asiayhteyteen.
Yleissopimuksen Johdannossa lausutaan näin:
”Tämän yleissopimuksen sopimusvaltiot…tunnustavat, että Yhdistyneet Kansakunnat on ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa ja kansainvälisissä ihmisoikeuksien yleissopimuksissa julistanut ja sopinut, että jokainen ihminen on oikeutettu niissä tunnustettuihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen, syntymään tai muuhun seikkaan perustuvaa erotusta, palauttavat mieliin, että ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa Yhdistyneet Kansakunnat on julistanut lasten olevan oikeutettuja erityiseen huolenpitoon ja apuun, ovat vakuuttuneita siitä, että perheellä, joka on yhteiskunnan perusryhmä ja sen kaikkien jäsenten ja erityisesti lasten hyvinvoinnin ja kasvun luonnollinen ympäristö, on oikeus saada tarvittavaa suojelua ja apua niin että se pystyy täydellisesti hoitamaan velvollisuutensa yhteiskunnassa…”
Yleissopimusta on siten tulkittava Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksenpohjalta.
On myös merkille pantavaa, että ”sukupuolesta” puhuessaan YleissopimuksenJohdanto käyttää englanninkielen sanaa ”sex”, ei sanaa ”gender”, kuten selviää sopimuksen englanninkielisen tekstin Convention on the Rights of the Child Preamble-kohdasta Yleissopimus käyttää ”sukupuoli”-sanaa sanan perinteisessä merkityksessä viittaamaan kahteen vastakkaiseen sukupuoleen, miehiin ja naisiin. Kuten oikeustieteen professori Jane Adolphe osoittaa Ave Maria Law Review -julkaisun artikkelissaan ”’Gender Wars’ at the United Nations” (Vol. 11.1, Fall 2012), ”gender”-sanaa käytetään YK:n sekä oikeudellisesti sitovissa sopimuslakiteksteissä että ei-sitovissa teksteissä perinteisesti ”sex”-sanan synonyymina tai nimenomaisesti viittaamaan naissukupuoleen.
YK:n yleismaailmallisissa sopimusteksteissä esiintyvää ”gender”-sanaa tai sukupuolen käsitettä ei asiayhteydellisesti tarkasteltuna voi tulkita radikaalin gender-ideologian mukaisesti biologisesta sukupuolesta riippumattomaksi ja vapaasti valittavissa olevaksi sosiaalisesti rakentuneeksi sukupuoleksi.
YK:n ihmisoikeussopimusteksteissä vanhemmuuden ja perheen käsitteet liittyvät isyyteen ja äitiyteen, mieheyteen ja naiseuteen, kahden vastakkaisen sukupuolen biologiseen todellisuuteen.
Yhdistyneiden kansakuntien YK:n vuonna 1948 julkaisema Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, The Universal Declaration of Human Rights määrittelee julkisesti ja yleismaailmallisen kattavasti, mitä ihmisoikeuksilla tarkoitetaan ja millaisia konkreettisia oikeuksia ihmisarvon, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kunnioittaminen edellyttää.
Julistuksen artiklassa 16 ihmisoikeudeksi määritellään perinteisen avioliiton solmiminen ja tämän instituution varaan rakentuvan perheen perustaminen. Artikla 16 kuuluu seuraavasti:
”16. artikla. (1) Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaista rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen. (2) Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydellisestä suostumuksesta. (3) Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.”
Se, että tässä artiklassa on kyse perinteisestä avioliittoinstituutiosta, käy ilmi seuraavasti. Artikla määrittelee avioliitolle sukupuoliedellytyksen ja ikäedellytyksen: ”Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia…” Koska ”perheen perustaminen” nojaa artiklan mukaan nimenomaan miehen ja naisen solmiman avioliiton varaan, on kyse miehen ja naisen keskenään solmimasta liitosta. Tämä ihmisoikeusartikla kytkee siten miehen ja naisen keskenään solmiman avioliiton perheen muodostumiseen ja tämän myötä mahdollisten lasten syntymiseen ja vanhemmuuteen.
Artikla 16 liittää johdonmukaisesti toisiinsa miehen ja naisen yhteenliittymisen, tämän seurauksena mahdollisesti syntyvät lapset ja näiden hoivaamisen ja kasvattamisen, vanhemmuuden. Artikla julistaa ihmisoikeudeksi juuri tällaisen miehen ja naisen yhteenliittymisen varaan perustuvan avioliiton solmimisen. Artikla julistaa selkeästi ja yksiselitteisesti, että avioliiton solmiminen aloittaa perheen perustamisen ja että tällainen perhe on – ennen kaikkea – ”yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa…”
YK:n ihmisoikeusjulistuksen kuudennentoista artiklan kohta (3) on erityisen merkille pantava koko artiklan sisällön oikein ymmärtämisen kannalta:
”Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.”
Englanniksi YK:n julistuksen artiklan 16 kohta 3 kuuluu seuraavasti: ”The family is the natural and fundamental group unit of society and is entitled to protection by society and the State” ja ranskaksi ”La famille est l’element naturel et fondamental de la societe et a droit a la protection de la societe et de l’Etat”.
Merkille pantava tosiasia on, että YK:n julistuksen artikla 16 käyttää käsitettä ”luonnollinen” määritellessään miehen ja naisen välisen avioliiton varaan perustuvan perheen yhteiskunnallista olemusta. Perhe on ”luonnollinen ja perustava ydinosa”, ”the natural and fundamental group unit”, ”l’element naturel et fondamental”.
Se, että YK:n ihmisoikeuksien julistuksen artikla 16 käyttää ”luonnon” ja ”luonnollisen” käsitettä, ei ole sattumaa eikä retorista runollisuutta. Tämän filosofisesti erittäin merkittävän, ladatun ja tärkeän käsitteen käyttö tässä yhteydessä on ratkaisevan valaisevaa koko artiklan asianmukaisen tulkinnan kannalta. ”Luonnon” ja ”luonnollisen” käsitteeseen viittaaminen perheen yhteiskunnallisen olemuksen määrittäjänä osoittaa, että artikla 16 ja sen käsitys avioliitto- ja perheinstituutiosta perustuu ja nojaa luonnollisen lain etiikan ja luonnonoikeusajattelun varaan.
Tämä tosiasia on selvä myös sen pohjalta, mitä tiedämme YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen syntyhistoriasta. Kuten käy ilmi esimerkiksi Andrew Woodcockin artikkelista ”Jacques Maritain, Natural Law and the Universal Declaration of Human Rights”, Journal of the History of International Law (8, 2006) ja Robert J. Araujon artikkelista ”Natural Law and the Rights of the Family”, International Journal of the Jurisprudence of the Family (197, 2010), luonnollisen lain etiikkaan pohjautuva luonnonoikeusajattelu yleensä ja varsinkin ranskalaisen filosofin Jacques Maritainin (1882–1973) edustama luonnonoikeusfilosofia vaikuttivat oleellisesti julistuksen artiklan 16 sisällön muotoiluun ja sen edustamaan käsitykseen siitä, mitä avioliitolla ja perheellä tarkoitetaan luonnollisina instituutioina.
Koska Jacques Maritainin luonnonoikeusajattelu on YK:n julistuksen avioliittoa käsittelevän artiklan 16 taustalla, on kyseinen artikla myös johdonmukaisessa peruslinjassa niin sanotun uuden luonnollisen lain eli The New Natural-Law Theory -koulukunnan eettisen ja oikeusajattelun kanssa. Tietyistä muotoilullisesti uusista piirteistään huolimatta uuden luonnollisen lain koulukunta – jonka johtavia ajattelijoita ovat ranskalais-amerikkalainen filosofi Germain Grisez ja australialainen oikeusfilosofi John Finnis sekä amerikkalaiset oikeustieteen professori Robert P. George ja filosofian professori Patrick Lee – edustaa ytimeltään sitä samaa luonnonoikeusajattelun perinteistä linjaa, josta Maritaininkin ajattelu kumpusi. Tätä linjausta perustelee Robert P. George esimerkiksi kirjansa Conscience and its Enemies: Confronting the Dogmas of Liberal Secularism (ISI Books, 2013) sivuilla 86–90. Sitä, mitä avioliitto tästä lähtökohdasta käsin tarkasteltuna on, George selvittää kyseisen teoksen sivuilla 126–141.
Edellä esitetyllä tavalla muotoillun luonnollisen lain etiikan ja oikeusajattelun ytimen – jonka päälinjat esittää amerikkalainen filosofian professori Jay Budziszewski kirjassaan Written on the Heart: The Case for Natural Law (IVP Academic, 1997) – pohjalta ymmärrettyä eli perinteistä avioliitto- ja perhekäsitystä selostan kirjaseni Sukupuolineutraali avioliitto – Miksi ei? (Kuva ja Sana, 2012) sivuilla 9–29 sekä kirjani Avioliitto ja perhe (Kuva ja Sana, 2013) sivuilla 23–61.
Luonnonoikeusajattelun mukaan universaalit ja perustavat ihmisoikeudet kumpuavat muuttumattomasta ja arvokkaasta ihmisolemuksesta, josta on osallinen jokainen ruumiillissielullinen ja mies- tai naissukupuolta edustava ihmispersoona, joka hedelmöittyy ja syntyy. Ihmisoikeuksien julistus ei siten luo eikä anna oikeuksia, vaan tunnistaa ja julistaa ne yleismaailmalliset oikeudet, joita edellyttää ihmispersoonan arvon tunnustaminen. Tällaiseen ontologiaan ja antropologiaan nojaa se oikeusajattelu, jota YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäinen artikla edustaa, kuten professori Jane Adolphe perustelee Ave Maria Law Review -julkaisun artikkelissaan ”The Holy See and Universal Declaration of Human Rights: Working Toward a Legal Anthropology of Human Rights and the Family” (Vol. 4:2, Summer 2006).
Poliittisen filosofian professori Johannes Morsinkin teos The Universal Declaration of Human Rights: Origins, Drafting, and Intent (University of Pennsylvania Press, 2000) ja oikeustieteen professori Mary Ann Glendonin teos A World Made New: Eleanor Roosevelt and the Universal Declaration of Human Rights (Random House, 2002) selostavat perusteellisesti ihmisoikeusjulistuksen syntyvaiheet ja sen, mitä julistuksen artiklat – joiden sisältöön myöhemmätkin YK:n ihmisoikeussopimukset eksplisiittisesti yhtyvät – alkuperäisessä asiayhteydessään tarkoittivat. Varsinkin artiklojen 1 ja 16 sisältö muodostui ranskalaisen juristin Rene Cassinin (1887–1976) ja libanonilaisen filosofian professorin Charles Malikin (1906–1987) ajattelua vastaaviksi. Sekä Cassin että Malik ja Jacques Maritain edustivat kaikki vahvaan personalistiseen metafysiikkaan nojaavaa luonnonoikeusajattelua.
Näin ollen voimme selkeästi päästä perille siitä, mitä ihmisoikeusjulistuksen artikla 16 ja siihen nojautuvat myöhemmät YK:n ihmisoikeussopimukset kuten vuonna 1966 hyväksytty oikeudellisesti sitova Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus ja niin ikään vuonna 1966 hyväksytty ja oikeudellisesti sitova Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus sekä ennen kaikkea vuoden 1989 Yleissopimus lapsen oikeuksista perhettä, vanhempia ja lapsia koskevissa kohdissaan tarkoittavat puhuessaan perheestä luonnollisena instituutiona ja liittäessään lapsen oikeudet tähän luonnollisuuden asiayhteyteen.
Avioliitto ja perhe -kirjani sivuilla 23–24 ja 36–37 kirjoitan seuraavasti:
”Kuten luonnonoikeusfilosofiaan erikoistunut professori J. Budziszevski kirjassaan Written on the Heart: The Case for Natural Law selostaa, jonkin asian luonto ja olemus on siinä asiassa ilmenevä ja ymmärrettävissä oleva tarkoitushakuinen suuntautuneisuus jotakin määrättyä päämäärää kohti…Tällöin onkin kysyttävä: Mikä on seksuaalisuutemme luonnollinen merkitys ja tarkoitus? Kirjansa On the Meaning of Sex sivulla 24 professori J. Budziszevski vastaa näin: ’Yksi on lisääntyminen: uuden elämän synnyttäminen ja hoivaaminen sekä sellaisten perheiden muodostaminen, joissa lapsilla on isä ja äiti. Toinen on yhteen liittyminen: keskinäinen ja täydellinen itsensä antaminen ja kahden vastakkaisen ja toisiaan täydentävän itseyden hyväksyminen niiden koko täyteydessään, sieluna ja ruumiina.’”
Avioliittolain muuttaminen sukupuolineutraaliksi on radikaalisti ristiriidassa YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklan 16 kanssa ja ennen kaikkea oikeudellisesti sitovan YK:n Yleissopimus lapsen oikeuksista -ihmisoikeussopimuksen Johdannon sekä artiklojen 3, 7, 8 ja 9 kanssa. Kuten professori Tapio Puolimatka kirjoittaa artikkelissaan ”Avioliittolain perustana lapsen kolme ihmisoikeutta”:
”Samaa sukupuolta olevat parit voivat perustaa perheen ainoastaan adoption avulla, jolloin lapsi ei saa korvaavaa kokemusta isästä ja äidistä, tai lisääntymisteknologian avulla. Naisparit käyttämällä ulkopuolisen luovuttajan spermaa ja miesparit käyttämällä luovuttajan munasolua ja sijaiskohtua, jolloin lapsi on syntymästään saakka erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään. Tältä pohjalta kanadalaisen McGillin yliopiston oikeustieteen professori Margaret Somerville päättelee, että sukupuolineutraali avioliittolaki loukkaa kolmea lapsen perustavaa ihmisoikeutta, jotka koskevat lapsen suhdetta alkuperäänsä, eli siihen, miten lapsi on saanut olemassaolonsa: lapsen oikeutta tuntea biologinen alkuperänsä, oikeutta olla biologisten vanhempiensa kasvatettavana ja kasvaa oman biologisen sukunsa yhteydessä sekä oikeutta omata vanhempi molemmista sukupuolista.”
Kaiken edellä esitetyn valossa on todettava, että Lastensuojelun Keskusliiton, Suomen UNICEF ry:n ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton viime vuoden marraskuussa sukupuolineutraalista avioliittolaista antamassa myönteisessä lausunnossa esitetyt toteamukset YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen tekstin merkitysten joustavuudesta eivät pidä paikkaansa. Lausunnossa todetaan esimerkiksi näin:
”Lastensuojelun Keskusliitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Suomen UNICEF ry korostavat, että lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen käsitys perheestä ulottuu hyvin erilaisiin perhejärjestelyihin. Sekä sopimus itsessään, että YK:n lapsen oikeuksien komitean sitä koskevat tulkinnat eivät sisällä määrittelyä siitä, mitä vanhemmalla tai adoptiovanhemmalla tarkoitetaan. Lapsen oikeuksien sopimus ei näin ollen määritä vanhempia eikä yhdenlaista käsitystä hyväksyttävästä perhemuodosta.”
Tämä ei pidä paikkaansa. Jopa Suomen UNICEF ry:n itsensä julkaisemassa ja Inka Hetemäen toimittamassa Lapsen oikeuksien sopimuksen käsikirjassa (Edita Publishing, 2011) todetaan sivuilla 83–84 artiklaa 7 käsiteltäessä osaltaan näinkin, että ”Kun ajatellaan lapsen oikeutta tuntea vanhempansa, on kohtuullista olettaa, että ’vanhemmilla’ tarkoitetaan geneettisiä vanhempia…”
Kuten edellä on osoitettu, YK:n Yleissopimus lapsen oikeuksista -dokumentin tekstin merkitys ja tarkoitus ovat ilmeisen selviä ja lähtökohdiltaan luonnonoikeusajattelun mukaisia. Tekstin merkitys ja tarkoitus ovat selkeitä historiallisessa ja Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen asiayhteydessään. Mutta jos tämä tosiasia kielletään, kuten asianomaiset suomalaiset järjestöt julkilausumassaan näyttävät tekevän, ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tekstiä pidetään jonkinlaisena ”elävänä” ja ”kehittyvänä” dokumenttina, jonka merkitys muuttuu joustavasti, ei tietenkään voida kirjaimellisen fundamentalistisesti vedota myöskään tekstissä mainittuun yhdenvertaisuusoikeuteen muuttumattoman absoluuttisena eettisenä velvoitteena.
Suomalaisten lapsijärjestöjen harhaanjohtavasta lausunnosta huolimatta YK:n Yleissopimus lapsen oikeuksista lausuu selkeästi, että jokaisella lapsella on normatiivisen lähtökohtaisesti sitova ihmisoikeus biologiseen isäänsä ja äitiinsä.
