Heather Barwick on äitinsä ja tämän naiskumppanin kasvattama. Hän on entinen homoavioliittoaktivisti, joka ryhtyi ajamaan lasten oikeuksia. Barwick on vaimo ja neljän lapsen äiti. Alla oleva käännös perustuu Barwickin artikkeliin, joka on julkaistu The Federalist -verkkolehdessä maaliskuussa 2015.
Homoyhteisö, olen teidän tyttärenne. 80- ja 90-lukujen aikana äitini kasvatti minut samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Hän oli edeltävästi ollut jonkin aikaa naimisissa isäni kanssa. Äitini tiesi homoudestaan jo ennen avioliittoaan, mutta siihen aikaan asiat olivat eri tavalla. Tällä tavalla minä tulin maailmaan. Kuten kuvitella saattaa, asiat olivat monimutkaisia. Äiti jätti isäni ollessani kahden tai kolmen vuoden ikäinen, elääkseen rakastamansa naisen kanssa.
Isälläni ei ollut intoa olla meihin yhteydessä enää äitini jätettyä hänet, eikä hän muutenkaan ollut mitenkään erinomainen kaveri.
Asuimme äitini ja hänen kumppaninsa kanssa kodikkaassa pikku lähiöasunnossa hyvin avaramielisellä asuinalueella. Hänen kumppaninsa kohteli minua omana tyttärenään. Äidin kumppanin ohessa sain, myös ikäänkuin perinnöksi, hänen tiiviin homoyhteisönsä ystävät. Tai ehkä he saivatkin vaihtokaupassa minut? Oli miten oli, koen yhä, että homoseksuaalit ovat minun porukkaani.
Olen oppinut teiltä paljon. Olette opettaneet minut olemaan urhea vaikeissakin olosuhteissa. Opetitte osoittamaan empatiaa. Opetitte kuuntelemisen taidon. Opetitte minut tanssimaan. Opetitte minulle, että erilaisuutta ei tarvitse pelätä. Opin teiltä myös taidon pitää puoliani, vaikka olisin yksin.
Kirjoitan teille, homoyhteisö, koska haluan tulla kaapista ulos: en kannata sukupuolineutraalia avioliittoa. Vastustan sitä syistä, jotka voivat vaikuttaa yllättäviltä.
Lapset tarvitsevat äidin ja isän
Kantani ei johdu homoudestanne. Rakastan teitä tosi paljon. Kyse on samaa sukupuolta olevan parin suhteen luonteesta.
Varttuessani, ja vielä kaksissakymmenissäni, kannatin sukupuolineutraalia avioliittoa. Vasta jonkin ajan kuluttua, ja etäännyttyäni lapsuudestani, olen pystynyt arvioimaan kokemuksiani sekä pidempiaikaisia vaikutuksia, joita sukupuolineutraalilla avioliitolla minuun on ollut. Näen omien lasteni kautta perinteisen avioliiton ja vanhemmuuden kauneuden ja viisauden; he saavat kokea isänsä rakkautta päivittäin.
Samaa sukupuolta olevien parien keskinäinen liitto pidättää lapselta kokemuksen isästä tai äidistä, samalla vakuuttaen että se ei haittaa. Aivan, kuin se olisi täysin yhtenevä järjestely. Ei se ole. Monet meistä – monet lapsistanne – kärsivät. Isäni poissaolo loi minuun suuren aukon, ja kaipasin häntä joka päivä. Rakastin äitini kumppania, mutta toinen äiti ei koskaan voinut korvata isää, jonka olin menettänyt.
Kasvoin sellaisten naisten ympäröimänä, jotka vakuuttivat, etteivät tarvinneet miestä. Ollessani pikkutyttö, minä kuitenkin epätoivoisesti kaipasin isää. Oli outoa ja hämmentävää elää yhteisössä, jossa puhuttiin, miten tarpeettomia miehet ovat ja samalla itse koin syvää ja sammumatonta kaipuuta. Toisinaan olin valtavan vihainen isälleni, joka ei ollut paikalla, ja ajoittain suutuin itselleni kun ylipäänsä halusin isän. Osa minusta yhä suree isän menettämistä.
En tarkoita, että ette voisi olla hyviä vanhempia. Voitte te. Minulla oli yhdet parhaista. En tarkoita sitäkään, että heterovanhempien kasvattamana koko elämä automaattisesti järjestyisi parhain päin. Tiedämme, että perheyksikkö voi särkyä monin eri tavoin ja aiheuttaa näin kärsimystä lapsille: avioero, hylkääminen, uskottomuus, hyväksikäyttö, kuolema ja niin edelleen. Mutta selvästi toimivin perherakenne on isän, äidin ja lasten muodostama yksikkö.
Miksi homoseksuaalien lapset eivät voi olla rehellisiä?
Sukupuolineutraali avioliitto määrittelee uudelleen paitsi avioliiton, myös vanhemmuuden. Se normalisoi perherakenteen, joka jättää lasten elämästä pois jotain perustavanlaatuista ja arvokasta. Se vie meiltä kaipauksen kohteemme samalla vakuutellen, että emme tarvitse sitä, mitä luonnostamme ikävöimme. Meille vakuutellaan, että me pärjäämme ja kaikki on hyvin. Mutta näin ei ole – me kärsimme.
Eronneiden vanhempien lapset voivat sanoa: “Isä ja äiti, rakastan teitä. Mutta eronne oli minulle musertava kokemus. Se rikkoi minut ja sai minut ajattelemaan, että erositte tähteni. On tosi vaikeaa elää kahdessa eri kodissa.” Adoptiovanhempien lapset voivat sanoa: “Adoptiovanhempani, rakastan teitä. Mutta tämä on minulle vaikeaa. Kärsin siitä, että suhteeni omiin vanhempiini on katkennut. Olen hämilläni ja ikävöin heitä, vaikka en ole heitä koskaan tavannut.”
Samaa sukupuolta olevien vanhempien lapsille ei ole annettu ilmaisun mahdollisuutta. Tämä ei ole vain minun kokemukseni. Meitä on useita. Emme ole voineet kertoa teille tuskastamme, koska koemme, että ette kuuntele. Aivan kuin ette haluaisi kuulla. Jos sanomme, että meihin sattuu, koska olemme kasvaneet samaa sukupuolta olevan parin lapsina, meidät joko sivuutetaan tai leimataan vihaajiksi.
Vihalla ei kuitenkaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Tiedän, että ymmärrätte kivun joka syntyy, kun leimataan muunlaiseksi kuin on. Tiedätte miltä tuntuu kantaa leimaa, jolla yritetään vaientaa. Tiedän myös, että teitä todella on vihattu ja että teitä on todella satutettu. Olin paikalla kun seurasimme kulkueita, joissa ihmiset kannattelivat kylttejä “Jumala vihaa homoja!” ja “AIDS parantaa homouden!” Itkin, ja kuplin kiukusta kadulla kanssanne. Mutta minä en ole sellainen. Me emme ole sellaisia.
Tiedän tämän olevan vaikea keskustelun aihe. Mutta tästä täytyy puhua. Me, jos ketkä, pystymme puhumaan vaikeistakin aiheista. Sen te minulle opetitte.
