”Nimeni on Millie Fontana. Olen 23-vuotias, keinohedelmöityksen avulla lesbovanhemmille syntynyt lapsi.”

Kuva: Youtube kuvakaappaus.Kuva: Youtube kuvakaappaus.

Nimeni on Millie Fontana. Olen 23-vuotias, keinohedelmöityksen avulla lesbovanhemmille syntynyt lapsi. Tämä on – näin voidaan sanoa – ennen kuulumaton puheenvuoro, sillä kukaan ei halua kuulla, mitä sateenkaaren toisessa päässä on. Kukaan ei halua kuulla, mitä on sillä puolella, josta ei ole pidetty huolta, joka ei kasva onnelliseksi ja kasvaa ajattelemaan asioista eri tavalla siitä, millainen perherakenteen tulee olla.

Varttuessani minä halusin isän. Tunsin sisimmässäni, että minulta puuttuu isä jo ennen kuin pystyin edes kuvailemaan sanoin mitä isä on. Tiesin rakastavani molempia vanhempiani. Mutta en kyennyt laittamaan sormeani sen päälle, mitä minulta oikein puuttui sisimmässäni.

Kouluaikana huomasin muita lapsia ja heidän rakastavaa isä-suhdettaan tarkkaillessani, että minulta puuttui jotain todella erityistä.

Minulle valehdeltiin kouluikäisenä ja väitettiin, ettei minulla ollut isää, tai että kenties he eivät tienneet, kuka hän oli.

Minun oli vaikea löytää tasapainoista identiteettiä itselleni. Käytökseni ja tunne-elämäni olivat tämän vuoksi epätasapainoisia.

Seison täällä edessänne ihmisenä, joka on kasvatettu täysin uskonnottomaksi ateistiksi. Seison kristittyjen rinnalla, koska tähän asti tässä väittelyssä kristityt ovat ainoita ihmisiä, jotka yrittävät tuoda esille niitä asioita, jotka koskettavat lapsia. Kristityt ovat toistaiseksi olleet ainoita, jotka ovat yrittäneet kiinnittää huomiota minun kaltaisteni ihmisten kertomuksille. Kukaan LGBT-liikkeessä ei halua kuulla minun kaltaisiani. Sillä tähän astihan ”kaikki rakkaus on rakkautta”, eikö? Minun kaltaisiani ei ole olemassa.

Kasvaessani katselin itseäni peilistä ja mietin mielessäni: Mistä olen saanut nämä vihreät silmät? Mistä olen saanut nämä persoonallisuuden piirteet ja lahjat, joita ei ollut kummallakaan kodissani olleista vanhemmistani.

Vastaus tähän on sangen yksinkertainen: Isältäni.

Mutta kyse ei ole vain isästä, tai ”luovuttajasta”, kuten häntä kutsutaan. Minulla on myös setä ja täti, isoäiti, sekä koko joukko rakastavia serkkuja.

Vanhempani ottivat minulta pois jotakin minulle kuuluvaa päättäessään mitkä osat minun identiteetistäni heidän sopii paljastaa minulle. Siinä missä muut lapset saattoivat katsoa peiliin ja sovittaa nuo puuttuvat palaset sanomalla ”Minä rakastan isääni ja äitiäni”, minä en voinut niin tehdä. Keitä minun vanhempani oikein olivat päättämään, mitkä osat minun identiteetistäni ovat hyväksyttäviä ja mistä voidaan kertoa minulle?

Tapasin isäni 11-vuotiaana. Se oli kenties ainoa aika elämässäni, jolloin olin tasapainoinen lapsi. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kuka oikein olen. Katsoin hänen silmiään ja ajattelin: Tuossa on minun puuttuva palaseni. Ei siksi, että olisin yrittänyt kuvitella, millainen isäni on, vaan koska saatoin antaa kasvot sille, kuka itse olin. Saatoin nähdä henkilön, joka oli yhtäläisellä tavalla vastuussa minun olemassaolostani. Saatoin löytää oman identiteettini tämän miehen perusteella.

Jos en olisi tavannut isääni, en seisoisi täällä tänään teidän kanssanne. Jo ollessani hyvin nuori reagoin tunteissani voimakkaasti ja koin musertavana, että isä puuttui elämästäni. Se sai minut taantumaan kehityksessäni.

Haluan puhu aidosta tasa-arvosta.

LGBT-liike puhuu paljon tasa-arvosta, mutta olen alkanut ihmetellä heidän määritelmäänsä tasa-arvosta, sillä minulle tasa-arvo merkitsee totuuden kertomista, sen kunnioittamista, kuka minä olen ehyenä, kokonaisena ihmisenä. En halua vain rajoittua siihen, minkä vanhempani päättivät antaa minun tietää. Tasa-arvo merkitsi mahdollisuutta katsoa molempia puolia geneettistä perhettäni ja ymmärtää kuka minä olen.

Tasa-arvo ei ole sitä, että annetaan tutkimuksiin vapaaehtoisesti ilmoittautuneiden homovanhempien ja heidän myönteisesti kehittyneiden lastensa määritellä kaikkien lasten kokemuksia. Tällainen on täysin epärealistista.

Kuulin tämän valheen maaliskuussa, kun LGBT-liikkeen taholta väitettiin, että lapset eivät välitä kuka heidän perheensä on, ja että miehet ja naiset ovat vaihdettavissa toisiinsa. Minä pidän tällaista jo itsessään sukupuoleen kohdistuvana syrjintänä. Miehet ja naiset tarjoavat lastenkasvatuksessa toisiaan täydentävän roolin, joita kaiketi tulisi kunnioittaa tasa-arvoisesti.

On huvittavaa miten homoliike puhuu homofobiasta.

Homoystäväni ovat tulleet luokseni ja kertoneet, kuinka toiset homoseksuaalit ovat nimitelleet heitä homofobisiksi, koska he pitävät ihanteellisena sitä, että lapset saavat kasvaa isän tai äidin kanssa. Tämä on poskettoman naurettava väite.

Olinko minä homofobinen katsoessani itseäni peilistä ja mietin missä minun isäni on?

Olinko minä homofobinen katsoessani molempia rakastavia vanhempiani ja pyytäessäni hartaasti, että he kertoisivat minulle kuka minä olen?

En tietenkään.

Mutta minä rakastan jokaista kolmea vanhempaani tasa-arvoisesti.

Homofobia itsessään on ihmisen kokemaa vastenmielisyyttä käyttäytymistä kohtaan. Sitä on ollut, sillä on ollut syynsä, ja me olemme yhteiskuntana kehittyneet siitä pisteestä eteenpäin.

Tästä huolimatta minä olen syvästi eri mieltä homofobian rinnastamisesta rasismiin.

Kun värillinen henkilö astuu huoneeseen, jokainen tietää mikä on hänen etninen taustansa ja jokainen tietää, että hän on erilainen. Sen sijaan kuka tahansa voi kävellä huoneeseen ilman, että kenelläkään on aavistustakaan mikä on hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa. Seksuaalinen suuntautuneisuus itsessään voi vaihdella. Seksuaalisuus ei ole luotettava identiteetin muoto, koska se voi muuttua. Se voi muuttua olosuhteista tai jopa henkilökohtaisista valinnoista johtuen.

Minua loukkaa ajatus siitä, että minut rinnastetaan rasisteihin siksi, että puhun tästä aiheesta.

Miksi hallituksemme yrittää toteuttaa toimintaohjelmaa, joka ei perustu rehellisyyteen?

Jokaisessa samaa sukupuolta olevan parin tilanteessa lapsen saamiseen tarvitaan kolmas osapuoli. Siihen osallistuu aina kolmas osapuoli. Miksi me yhteiskuntana yrittäisimme sivuuttaa tämän tosiasian?

Minä en ole täällä kahden naisen perusteella. Kolme ihmistä päätti saattaa minut tähän maailmaan.

Miksi ihmeessä me yrittäisimme sivuuttaa tämän asian.

Aikuisten mielihalut ovat korvanneet tosiasiat. Näemme tämän Kanadassa, jossa syntymätodistuksiin merkitään juridiset vanhemmat, ei enää biologisia vanhempia. Syntymätodistus, joka on toiminut dokumenttina, joka kertoo lapselle hänen historiansa, on muuttunut dokumentiksi, joka kertoo aikuisten aikomuksista. Siinä aikuiset sanovat: Minä aion pitää huolta tästä lapsesta. Mutta mitä informaatiota tämä antaa lapselle? Tällainen ei ole realistista. Ei kukaan tee syntymätodistuksia aikomuksille. Sen tarkoitus on antaa informaatiota perimästä.

Äitini esitti minulle kerran kysymyksen: ”Millie, mitä jos minä ja kumppanini voisimme mennä naimisiin? Mitä jos meillä olisi se vakaa perheympäristö, joka kaikilla muillakin on?” Minä vastasin kysymykseen hyvin yksinkertaisesti toisella kysymyksellä: ”Miten psykologit olisivat hoitaneet minua ja ongelmieni taustalla vaikuttavaa isättömyyden ongelmaa, jos isättömyyden tiedostaminen tulkittaisiin jonkinlaiseksi syrjinnän muodoksi? Miten yksikään lääkäri olisi oikeuteen joutumisen pelossa hoitanut minua sellaisessa tilanteessa?” Äitini ei vastannut mitään. Hän vain oli hiljaa. Kukaan ei ajattele tätä. Ihmisillä on niin kiire naimisiin.

On sangen hassua, että Obaman mielestä muiden on aika kehittyä. Mutta kun asian viimeksi tarkistin, kehitys oli kestänyt hiukan pidempään kuin muutaman vuosikymmenen, ja me olemme kaikki sen tuotteita. Kehitystä ei ole saatu aikaan sellaisen yhden poliittisen ohjelman avulla, joka pyrkii vaientamaan toisen puolen LGBT-liikettä.

Minun mielestäni tilanne näyttää pikemminkin siltä, että erittäin pieni radikaalivähemmistö pyrkii ajamaan koko sukupuolisuuden sukupuuttoon. Minä en näe tässä sukupuolten tasa-arvopyrkimystä. Minä näen pyrkimyksen hankkiutua sukupuolista kokonaan eroon.

Meidän ei pitäisi yrittää saada läpi [sukupuolineutraalia] avioliittoa, ennen kuin me yhteiskuntana keskustelemme asiasta ja otamme mukaan kaltaiseni lapset, joille ei kelpaa se, että meidän vanhempamme päättävät puolestamme, mitä meistä sopii meille kertoa. Ei ennen kuin tähän keskusteluun saavat osallistua kaikki, jotka ovat kasvaneet ilman isää tai ilman äitiä, ja ennen kuin tässä keskustelussa lakataan saattamasta häpeään kaltaisiani lapsia, jotka astuvat julkisuuteen.

En aio seistä täällä ja suostua vaikenemaan niiden ihmisten vaatimuksesta, jotka sanovat mitä minun on soveliasta tuntea, että olen muka paha ihminen, koska haluan isän, tai etten kenties rakastanut äitejäni riittävästi, koska halusin isän. Sellaista roskaa en aio tukea.

Kiitos, että tulitte tänään tänne. On hienoa nähdä, että edistämme kaikki yhdessä samaa asiaa. Jokainen ansaitsee saada äänensä kuuluville. Enkä aio sallia sitä, että kristittyjä tai ketään uskovaisia häväistään vain siksi, että he uskonsa perusteella puolustavat lapsia. Sellainen on mielestäni täysin naurettavaa.

————–
Teksti on vapaamuotoinen käännös Millie Fontanan pitämästä puheenvuorosta, joka on katseltavissa YouTube palvelun kautta alla. Millie Fontana ei videon yhteyteen liittämänsä selventävän tekstin mukaan ehdottomasti torju ajatusta sukupuolineutraalista avioliitosta. Avioliittolain muutokseen ei hänen mukaansa kuitenkaan tulisi rynnätä, ellei lasten hyvinvointia aseteta etusijalle, toisin kuin nykykeskustelussa, joissa lasten ääni ei ole saanut kuulua riittävästi. Vaikka Fontanan kanta sukupuolineutraaliin avioliittolakiin on toinen kuin Aito avioliitto -yhdistyksen, on hänen puheenvuoronsa tärkeä näkökulma niitten lasten kokemuksiin, joiden ääni ei ole riittävästi kuulunut tässä keskustelussa.

Kirjoittaja

Aito avioliitto
[email protected]