Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö: perheiden hyvinvointi sekä vakaus ovat luovuttaman tärkeitä asioita maallemme. Avioliittoa ja perhettä koskevaa keskustelua ei tule sivuuttaa edes silloin, kun kamppaillaan pakolaiskriisin tai heikon taloustilanteen keskellä. Kaikkien etu on, että emme heikennä vaan vahvistamme lasten oikeuksia.
”Lapsi on rekisteröitävä heti syntymänsä jälkeen, ja hänellä on syntymästään lähtien oikeus nimeen ja kansalaisuuteen sekä mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan. Sopimusvaltiot takaavat näiden oikeuksien toteuttamisen kansallisen lainsäädäntönsä ja asiaankuuluvissa kansainvälisissä asiakirjoissa määriteltyjen velvoitteidensa mukaisesti etenkin silloin, kun lapsi muuten olisi kansalaisuudeton.”
Näin sanoo YK:n lapsen yleissopimuksen artikla 7 , näin sanoo terve järki ja lämmin sydän. Miksi Suomessa ja monissa muissa maissa on lähdetty kyseenalaistamaan jotain näin perustavanlaatuista ja sanoisinko myös pyhää?
Perhe muodostuu siitä, ketkä syö samasta jääkaapista. Näin tuleville sukupolville opetetaan koulussa. Kuva Otavan kustantama oppikirjasta alakoululaisille: Forum yhteiskuntaoppi (2016). Sivunumerot 36-37. Tekijät Hämäläinen, Kohi, Päivärinta, Turtiainen ja Vihervä.
Lapsille ja nuorille tulisi entistä enemmän tuoda esille, että heillä on todella tällainen synnynnäinen ja lähtökohtainen oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan. Aikuisiin he eivät enää voi yksin luottaa, sillä poliittisen korrektiuden nimissä aikuiset ovat valmiita omaksumaan ja edistämään lasten edunvastaisia näkemyksiä perheestä ja avioliitosta. Erilaisten perheiden puolestapuhujat valitettavan harvoin puhuvat lapsen oikeudesta isään ja äitiin, vaan he puhuvat erilaisten parisuhteiden ja vanhemmuus-käsitteiden puolesta –niille hyväksyntää vaatien. Enää ei biologinen side määrittele perhettä vaan sen on korvannut jääkaappi. Perhe muodostuu siitä, ketkä syö samasta jääkaapista. Näin tuleville sukupolville opetetaan koulussa Otavan kustantamassa oppikirjassa alakoululaisille: Forum yhteiskuntaoppi (2016; sivut 36-37; Tekijät Hämäläinen, Kohi, Päivärinta, Turtiainen ja Vihervä).
Muistan n. 16-vuotiaana nuoriso-ohjaaja-opiskelijana osallistuneeni oppitunnilla käytävään keskusteluun ja tuoneeni esiin huolen, että ”nykyään on paljon rikkinäisiä perheitä.” Opettaja korjasi minua: ”Nykyään on paljon monimuotoisia perheitä”. Keskustelu jäi siihen, mutta jäin ihmettelemään miksei asioista saanut puhua niiden oikeilla nimillä. Tiesin jo silloin, mitä tiedän tänäänkin; lapset kärsivät vanhempien erotessa. Tämä vain esimerkkinä siitä, että jo pitkään on ollut vallalla ajattelutapa, jossa ei saa sanoa asioiden negatiivista seurauksista. Pelkäämme niin paljon aikuisten tunteiden puolesta, että unohdamme lapset ja vaikenemme.
YK:n lapsen oikeuksien yleisopimuksen artiklassa 9 sanotaan näin:
”Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista.”
Mistä nousee tulevina vuosikymmeninä motivaatio erityisesti lapsen oikeuksien artiklan 7 ja 9 edistämiseen ja toteuttamiseen, kun isättömyyden/äidittömyyden normalisointi on jo niin pitkällä kuin se nyt on sukupuolineutraalin avioliitto-ja perhekäsityksen myötä edennyt?
Askeleita tällä harhapolulla ei tarvitse ottaa eteenpäin vaan voimme palata turvalliselle tielle. Se vaatii sen, että uskallamme seistä naisen ja miehen välisen avioliittolain, lapsen edun ja perheen puolella. Uskallatko sinä? Kysymys tosin kertoo oireellisesta ilmapiiristä: miksi pitäisi olla erityistä uskallusta sanoa avioliittoa avioliitoksi, vanhemmuutta äitiydeksi ja isyydeksi ja lapsen oikeuksia aikuisten velvollisuuksiksi?
—–
