Kirurgisen ”sukupuolenvaihdoksen” pimeä historia – Mitä sinun tulisi tietää trans-liikkeestä?

Kuva: Fotolia.comKuva: Fotolia.com
(Kirjoittaja: Walt Heyer)

Nykyisen transsukupuolisuusliikkeen pimeä ja huolestuttava historia on jättänyt jälkeensä sarjan surullisia tapauksia kaikessa liikkeen innokkuudessa hyväksyä sukupuolenkorjauskirurgia. Bruce Jenner ja Diane Sawyer voisivat hyötyä historian oppitunnista. Minä tiedän sen, koska kärsin läpi ”sukupuolenvaihdoskirurgian” ja elin naisena kahdeksan vuotta. Kirurgia ei korjannut mitään—se vain naamioi ja pahensi syvempiä psykologisia ongelmia.

Transsukupuolisuusliikkeen alkutaipale on painunut unohduksiin samalla, kun liike on pyrknyt yhteiskunnassa ajamaan transsukupuolisten oikeuksia ja hyväksyntää ja lisäämään suvaitsevaisuutta heitä kohtaan. Jos useammat ihmiset olisivat tietoisia pimeästä ja huolestuttavasta sukupuolenkorjauskirurgian historiasta, ehkä he eivät olisi niin nopeasti ajamassa ihmisiä kannattamaan sellaisia hoitoja.

Puitteet ensimmäisille sukupuolenkorjausleikkauksille (useimmiten miehestä naiseksi) olivat yliopistopohjaisissa klinikoissa alkaen 1950-luvulla ja edistyen läpi 1960- ja 1970-lukujen. Kun tutkijat kokosivat yhteen tulokset eivätkä löytäneet objektiivisia todisteita siitä, että ne olivat tuloksellisia (ja itse asiassa todisteet osoittivat leikkauksien olevan vahingollisia), yliopistot lakkasivat tarjoamasta sukupuolenvaihdoskirurgiaa.

Siitä lähtien yksityiset kirurgit ovat astuneet heidän tilalleen. Ilman minkäänlaista heidän leikkauksiensa tulosten kriittistä tutkimusta tai selvittämistä, heidän praktiikkansa ovat kasvaneet jättäen jälkeensä häpeää, katumusta ja itsemurhia.

Transukupuolisuusliikkeen perustajat

Transsukupuolinen liike alkoi kolmen miehen luomuksena. Heitä kaikkia kolmea yhdisti yksi sama asia: He kaikki olivat pedofiliaktivisteja.

Tarina alkaa pahamaineista tohtori Alfred Kinseystä, biologista ja seksologista, jonka perintö yltää tähän päivään. Kinsey uskoi, että kaikki seksin muodot olivat sallittuja mukaan lukien pedofilia, eläimiin sekaantuminen, sadomasokismi, insesti, avioliiton ulkopuolinen seksi, prostituutio ja ryhmäseksi. Hän järjesti halveksittavia kokeita vauvoilla ja pienillä lapsilla kerätäkseen tietoa, jolla voisi oikeuttaa näkemyksensä siitä, että kaikenikäiset lapset nauttivat seksistä. Kinsey kannatti pedofilian hyväksymistä ja laillistamista yhteiskunnassa ja lobbasi sellaisia lakeja vastaan, jotka pyrkivät suojelemaan viattomia lapsia ja rankaisemaan lapsia hyväksikäyttäviä saalistajia.

Transseksuaalisuus tuli mukaan Kinseyn ohjelmistoon, kun hänelle esiteltiin tyttömäinen poika, joka halusi tulla tytöksi. Kinsey kysyi neuvoa kollegaltaan, endikronologian tohtori Harry Benjaminilta. Transvestiitit, miehet jotka pukeutuivat kuin naiset, olivat tunnettuja. Kinsey ja Benjamin näkivät pojan tapauksen mahdollisuutena muuttaa transvestiittia fyysisesti, eli mennä paljon mekon käyttämistä ja meikkaamista pidemmälle. Kinsey ja Benjamin yhdistivät voimansa ammatillisesti tuossa ensimmäisessä tapauksessa, jota Benjamin myöhemmin kutsui ”transseksualismiksi”.

Benjamin pyysi joitakin psykiatreja arvioimaan poikaa mahdollisia kirurgisia toimenpiteitä varten, jotka tekisivät hänen ulkonäöstään naisellisemman. He eivät päässeet yksimielisyyteen naisellisemmaksi muokkaavan kirurgian sopivuudesta. Tämä ei pysäyttänyt Benjaminia. Ominpäin hän alkoi tarjota naishormoniterapiaa pojalle. Poika meni Saksaan osittaiseen kirurgiseen leikkaukseen ja Benjaminilta katkesi kaikki yhteydenpito hänen kanssaan, mikä teki pojan tilan pitkäaikaisen seurannan mahdottomaksi.

Reimerin kaksosten traaginen tarina

Kolmas nykyisen transsukupuolisuusliikkeen perustaja oli psykologi tohtori John Money, joka oli Kinseyn omistautunut oppilas ja Benjaminin johtaman transseksualismitutkimusryhmän jäsen.

Moneyn ensimmäinen transsukupuolinen tapaus ilmeni vuonna 1967 kun kanadalainen Reimerien perhe pyysi häntä korjaamaan vaurioita, joita vikaan mennyt ympärileikkaus oli aiheuttanut heidän kaksivuotiaalle pojalleen. Ilman minkäänlaista lääketieteellistä perustetta ja piittaamatta kokeen seurauksista lapselle, Money ryhtyi kokeeseen saadakseen mainetta itselleen ja voidakseen edistää sukupuoliteorioitaan. Money kertoi epätoivoisille vanhemmille, että paras tapa varmistaa Davidin onnellisuus oli kirurgisesti muuttaa hänen sukuelimensä miehestä naiseksi ja kasvattaa hänet tyttönä. Monien vanhempien tavoin, Reimerit noudattivat lääkärinsä ohjeita ja Davidin nimi vaihdettiin Brendaksi. Money vakuutteli vanhemmille, että Brenda sopeutuisi tyttönä olemiseen eikä hän koskaan saisi tietää eroa. Hän kertoi heille, että heidän olisi pidettävä se salaisuutena. Niin he tekivätkin. Ainakin jonkin aikaa.

Aktivistilääkärit, kuten tohtori Money, näyttävät aina ensin eteviltä, eritoten jos he hallitsevat tiedotusvälineille annettavaa tietoa. Money pelasi taitavaa ”ottakaa minut kiinni jos saatte” -peliä, ilmoittaessaan ammattikunnalleen ja tiedeyhteisölle pojan onnistuneesta sukupuolenvaihdoksesta ja loi mainettaan johtavana kehittyvän sukupuolenvaihdoskentän asiantuntijana. Tulisi viemään vuosikymmeniä ennen kuin totuus paljastui. Todellisuudessa, David Reimerin ”sopeutuminen” tytöksi erosi täysin niistä ylistävistä raporteista, jotka Money oli sepittänyt lehdistölle. 12-vuotiaaksi mennessä David oli vakavasti masentunut ja kieltäytyi käymästä Moneyn luona. Epätoivoiset vanhemmat luopuivat salailusta ja kertoivat hänelle totuuden hänen sukupuolenvaihdoksestaan. Neljäntoista vuoden iässä David päätti luopua sukupuolenvaihdoksestaan ja elää poikana.

Vuonna 2000 35-vuotias David ja hänen kaksosveljensä paljastivat lopulta seksuaalisen hyväksikäytön, jolla tohtori Money oli vahingoittanut heitä toimistonsa yksityisyydessä. Pojat kertoivat, kuinka tohtori Money otti heistä alastonkuvia, kun he olivat vain seitsemän vuotta vanhoja. Mutta pelkät kuvat eivät riittäneet tohtori Moneylle. Pedofiilitohtori myös pakotti pojat keskinäisiin, insestiksi luettaviin seksuaalisiin toimiin.

Money harjoittaman hyväksikäytön seuraukset olivat traagisia molemmille pojille. Vuonna 2003, vain kolme vuotta veljesten avauduttua julkisesti heidän piinaavasta menneisyydestään, Davidin kaksoisveli Brian kuoli itseaiheutettuun huumeiden yliannostukseen. Vähän myöhemmin myös David teki itsemurhan. Money oli lopulta paljastunut huijariksi, mutta se ei lohduttanut surevia vanhempia, joiden kaksospojat olivat nyt kuolleita.

Money taipumukset ja valheelliset tutkimustulokset paljastuivat liian myöhään ihmisille, jotka kärsivät sukupuolikysymyksestä. Siihen mennessä leikkaushoidot olivat vakiinnuttaneet asemansa, eikä kukaan enää välittänyt siitä, että yksi sen perustajista oli joutunut huonoon valoon osoittauduttuaan epäluotettavaksi.

Tulokset John Hopkinsin sairaalasta: Kirurgia ei tarjoa helpotusta

Tohtori Moneysta oli yksi ensimmäisiä yliopistotason sukupuoliklinikan perustajia Yhdysvalloissa Johns Hopkinsin yliopistolla, jossa sukupuolenvaihdoskirurgiaa suoritettiin. Klinikka oli toiminut joitakin vuosia, kun yliopistosairaalan psykiatrian- ja käyttäymistieteidenosaston johtaja tohtori Paul McHugh halusi enemmän, kuin Moneyn vakuuttelut kirurgisien operaatioiden välittömistä menestyksestä. McHugh halusi lisää todisteita siitä voivatko potilaat pitkällä tähtäimellä paremmin kirurgisten hoitojen jälkeen?

McHugh antoi Hopkinsin sukupuoliklinikan johtajalle, tohtori John Meyerille, tehtäväksi arvioida tuloksia. Meyer valitsi 50 henkilöä, joita oli hoidettu Hopkinsin klinikalla. Joukossa oli sekä niitä, jotka olivat käyneet läpi sukupuolenkorjausleikkauksen että niitä, jotka eivät olleet. Tämän tutkimuksen tulokset kumosivat täysin Moneyn väitteet sukupuolenvaihdoskirurgian myönteisistä tuloksista. Objektiivinen raportti osoitti, ettei kirurgialle ollut mitään lääketieteellistä tarvetta.

Elokuun 10 päivänä, vuonna 1979, tohtori Meyer julkaisi tuloksensa:

”On väärin sanoa, että tämän tyyppinen kirurgia parantaa psykiatrisen häiriön. Meillä on nyt objektiivisia todisteita siitä, että transseksuaalien sopeutumisessa elämänään ei ole mitään eroa kun ajatellaan työtä, opintosaavutuksia, avioliittoon sopeutumista tai sosiaalista vakautta.”

Myöhemmin hän kertoi New York Timesille:

”Henkilökohtainen tuntumani on, että kirurgia ei ole asianmukainen hoitomuoto psykiatriselle häiriölle. On selvää, että näillä potilailla on vakavia psykologia ongelmia, jotka eivät ole kirurgisesti poistettavissa.”

Vain kuusi kuukautta myöhemmin Johns Hopkinsin sukupuoliklinikka suljettiin. Muut yliopiston yhteydessä toimivat sukupuoliklinikat ympäri maata seurasivat perässä ja lopettivat leikkaushoidot kokonaan. Missään ei raportoitu onnistumisista.

Benjaminin kollegan tulokset: Liian monia itsemurhia

Hopkinsin klinikka ei ollut ainoa, joka raportoi kirurgisten hoitojen tuloksettomuudesta. Suurin piirtein samoihin aikoihin, tohtori Harry Benjaminin kumppani, endokrinologi Charles Inhlenfeld, esitti vakavia epäilyjä sukupuolenvaihdoksen tuloksellisesta toimivuudesta.

Ihlenfield työskenteli Benjaminin kanssa kuuden vuoden ajan ja valvoi sukupuolihormonien antamista 500 transihmiselle. Ihlenfield järkytti Benjaminia ilmoittamalla julkisesti, että 80 % niistä henkilöistä, jotka haluavat vaihtaa sukupuoltaan, ei pitäisi tehdä sitä. Ihlenfield sanoi:

”Sukupuolenvaihdokirurgiassa käyneiden keskuudessa esiintyy aivan liian paljon onnettomia ihmisiä … Liian moni päätyy itsemurhaan.”

Ihlenfield lopetti sukupuolihormonien antamisen omaan sukupuoleensa tyytymättömälle, sukupuoli-dysforiasta* kärsiville potilaille ja vaihtoi erityisalaansa endokrinologiasta psykiatriaan voidakseen tarjota potilaille sellaista apua, mitä hän ajatteli heidän oikeasti tarvitsevan.

Hopkinsin tutkimuksen vanavedessä, Hopkinsin lippulaivaklinikan sulkemisen ja Ihlenfieldin varoituksien myötä, sukupuolenkorjausleikkauksien kannattajat tarvitsivat uuden strategian. Benjamin ja Money kääntyivät Paul Walker -nimisen tohtoriystävänsä puoleen, joka oli homoseksuaali ja transsukupuolisuusaktivisti, ja jonka he tiesivät jakavan heidän intohimonsa hormonihoitojen ja kirurgian tarjoamiseen. Muodostettiin komitea hahmottelemaan transsukupuolisten hoitostandardeja. Komiteaan kuului psykiatri, pedofilia-aktivisti, kaksi plastiikkakirurgia sekä urologi, joista kaikki hyötyivät taloudellisesti siitä, että sukupuolenvaihdosleikkauksia pidettiin tarjolla kaikille halukkaille. ”Harry Benjaminin kansainväliset hoitostandardit” julkaistiin vuonna 1979 ja ne synnyttivät uutta eloa sukupuolikirurgiaan.

Kokemukseni tohtori Walkerin kanssa

Minulle oman sukupuoleni hyväksyminen on merkinnyt suurta kärsimystä. Vuonna 1981 etsin käsiini tohtori Walkerin, kysyäkseni apua mieheltä, joka oli laatinut hoitostandardit. Walker sanoi, että minun kärsivän sukupuoli-dysforiasta. Oli kulunut vain kaksi vuotta Hopkinsin tutkimuksen ja Ihlenfieldin julkisista lausunnoista, jotka olivat kiinnittäneet huomiota sukupuolenvaihdokseen liittyvään korkeaan itsemurhariskiin. Vaikka Walker oli täydellisen tietoinen molemmista raporteista, hän allekirjoitti minulle hyväksyvän lähetteen hormonihoitoihin ja leikkaukseen.

Hänen ohjauksessaan kävin läpi sukupuolenkorjausleikkauksen ja elin kahdeksan vuotta naisena nimellä Laura Jensen. Lopulta sain kerättyä rohkeutta myöntää, että leikkaus ei ollut korjannut mitään. Se oli vain naamioinut ja kärjistänyt syvempiä psykologisia ongelmia. Petos ja peittely, jota itse koin 1980-luvulla, ympäröivät sukupuolenkorjausleikkauksia yhä vieläkin. Niiden ihmisten tähden en voi pysyä vaiti, jotka kipuilevat sukupuoli-dysforian kanssa.

On älyllisesti epärehellistä jättää huomioimatta ne tosiasiat, että kirurgia ei ole koskaan ollut lääketieteellisesti tarpeellinen toimenpide sukupuoli-dysforian hoitamisessa, ja että sukupuolinhormonien ottaminen voi olla vahingollista. Nykyiset transaktivistit, jotka kulkevat Kinseyn, Benjaminin ja John Moneyn jalanjäljissä, pitävät elossa lääketieteellisesti tarpeettomia sukupuolenkorjausleikkausten käytäntöä hallitsemalla julkaistun tiedon virtaa ja tukahduttamalla tutkimusta sekä niiden ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia, jotka kertovat katuvansa leikkaushoitoja, olevansa onnettomia tai jotka ovat tehneet itsemurhan. Kielteisistä kokemuksista kerrotaan vain, koska niiden avulla yhteiskuntaa voidaan syyttää transfobiasta.

Transsukupuoliset asiakkaat, joita heidän valitsemansa polku kaduttaa, ovat usein täynnä häpeää ja katumusta. Niillä, jotka katuvat päätöstään, ei juuri ole mitään tahoja, joiden puoleen kääntyä transaktivismia myötäilevässä maailmassa. Minulta vei vuosia kerätä rohkeutta ja astua esiin puhumaan suoraan katumuksesta.

Kunpa tohtori Paul Walkeria olisi vaadittu kertomaan minulle molemmista raporteista, kun kysyin hänen neuvoansa: Hopkinsin tutkimuksesta, joka osoitti, että kirurgia ei lievitä vakavia psykologia ongelmia sekä Ihlenfieldin havainnoista, että hormoni- ja leikkaushoitojen jälkeenkin transsukupuoliset kokevat olevansa onnettomia ja heillä on korkea itsemurhariski. Nämä tiedot eivät välttämättä olisi estäneet minua tekemästä katastrofaalista päätöstä. Mutta ainakin olisin osannut varautua edessä oleviin vaaroihin ja kipuihin.

*Dysforialla tarkoitetaan epämiellyttävää oloa tai huonovointisuutta. Se on euforian vastakohta. Dysforiasta kärsivä henkilö ajattelee, että mikään ei ole oikein. Yhden tyypin dysforia on sukupuoli-dysforia, josta kärsivä ei ole tyytyväinen omaan sukupuoleensa. (Wikipedia)
——

WALT HEYER on kirjailija ja luennoitsija, joka haluaa auttaa niitä, joita heidän sukupuolenvaihdoksensa kaduttaa. Verkkosivujensa SexChangeRegret.com, ja bloginsa WaltHeyer.com kautta Heyer lisää yleistä tietoisuutta siitä kuinka yleistä sukupuolenkorjauksen jälkeinen katumus on ja sen aiheuttamista traagisista seurauksista. Heyerin tarinan voi lukea romaanimuodossa teoksesta Kid Dakota and The Secret at Grandma’s House sekä hänen omaelämänkerrassaan A Transgender’s Faith. Heyer on myös kirjoittanut kirjat Paper Genders sekä  Gender, Lies and Suicide.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Public Discourse -verkkolehdessä 27.4.2015 otsikolla “Sex Change” Surgery: What Bruce Jenner, Diane Sawyer, and You Should KnowKäännetty luvalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittaja

Aito avioliitto