Yle uutisoi 20.4.2020 otsikolla: Ensimmäiset adoptiot vahvistettu samaa sukupuolta olevien perheisiin. Uutisessa kerrotaan asiasta näin: ”Ensimmäiset adoptiot samaa sukupuolta olevien parien perheisiin on vahvistettu tuomioistuimessa, kertoo Sateenkaariperheet ry. – -Kolme vuotta sitten astui voimaan avioliittolain uudistus, joka mahdollistaa perheen ulkoisen adoption samaa sukupuolta oleville pareille. ”
Helsingin Sanomat kertoo myös tapahtuneesta, otsikolla: ”Helsinkiläinen miespari sai ensimmäisenä vauvan uuden avioliittolain ansiosta.” Miespari sai kyllä vauvan, mutta vauva ei saanut isää ja äitiä.
Miksi nämä ovat surullisia uutisia? Ei siksi, etteivät samaa sukupuolta olevat parit osaisi hoitaa lapsia, vaan koska lapset tarvitsevat vanhemman molemmista sukupuolista. Äidin, naisen ja isän, miehen. Vanha sanonta osuvasti sanookin: ”kaksi äitiä ei voi olla isä, eikä kaksi isää voi olla äiti.”
HS:ssa Helsingin kaupungin adoptioryhmän johtava sosiaalityöntekijä Aulikki Haimi-Kaikkonen toteaa: ”Jokaisen lapsen kohdalla mietitään huolellisesti, mikä perhe vastaa parhaiten lapsen tarpeita. ”
Millä perusteella lapsi tarvitsisi kaksi miestä vanhemmiksi, mutta ei yhtään äitiä? Mitkä ovat sellaisia lapsen tarpeita, että ne parhaiten täyttyisivät juuri miesparin toimesta? Näitä kysymyksiä soisi adoptioryhmän pohtivan ensi kerralla. Ei tutkimus tue sellaista väitettä, että lapsi tarvitsisi kahta samaa sukupuolta olevaa vanhempaa.
Avioliittolain muutoksesta käytiin suurta kamppailua. Monet väittivät silloin, ettei avioliittolailla ole mitään tekemistä lapsen oikeuksien kanssa, ja jotkut uskoivatkin sen. Näissä uutisissa korostetaan, miten uusi avioliittolaki (avioliittolain muutos) mahdollisti ulkoisen adoption miespareille ja naispareille. On kiistatonta, että avioliiton yhteiskunnallinen merkitys koskettaa erityisesti lapsia ja perhettä.
Tasa-arvolla perusteltiin ulkoisen adoption avaamista miespareille ja naispareille. Ei vanhemmuus kuitenkaan ole sukupuolineutraalia olemukseltaan. Äiti ja isä ovat erilaisia keskenään, ja he täydentävät toisiaan kasvattajina. Näissä päätöksissä lapsi unohtuu. Mikään ei olisi estänyt antamasta lapsille eri sukupuolta olevaa adoptioparia. Miksi parasta lähtökohtaa ei tavoitella? Siksi, ettei sitä edes enää haluta, tai uskalleta tunnustaa parhaaksi lähtökohdaksi.
Näissä tapauksissa lapseen kohdistuu kaksinkertainen kipu ja menetys. Hänellä ei ole mahdollisuutta kasvaa isänsä ja äitinsä hoidossa, syystä tai toisesta. Tämän lisäksi lapselta viedään mahdollisuus saada heistä korvaavia kokemuksia.
Sisäministeri Maria Ohisalo Twitterissä juhlii suunniteltua isättömyyttä ja äidittömyyttä rakkautena: ”Upea uutinen! Ensimmäiset tasa-arvoisen avioliittolain aikana tehdyt adoptiot samaa sukupuolta oleviin perheisiin. Kuten #Tahdon2013-kampanjan aikana niin monta kertaa todettiin, rakkaus voittaa. Se todellakin voittaa. ” Tässä maassa sanotaan pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, tällä kertaa sisäministerin suulla.
Jokaisessa ulkoisessa adoptiossa olisi mahdollista järjestää lapselle äiti ja isä, niin monet eri sukupuolta olevat parit odottavat adoptiolasta. Mitä se sellainen rakkaus on, joka riistää lapselta isän tai äidin? Ei se ole rakkautta alkuunsakaan.
Aito avioliitto, toisin kuin sukupuolineutraali avioliittokäsitys, lähtee siitä, että lapsi pääsisi isän- ja äidin rakkauden kohteeksi, aina kun se vain on mahdollista. Jälkimmäinen pyrkii mahdollistamaan aikuisten toiveiden täyttymisen, ei lapsen tarpeiden. Ulkoisten adoptioiden määrä samaa sukupuolta oleville pareille on pieni, mutta ne viestivät koko yhteiskunnalle virheellisen signaalin lapsen oikeuksista.
Kirjoittaja on
Susanna Koivula, Aito avioliitto ry: toiminnanjohtaja
