Olin nuorena palavasti innostunut venäjän kielestä ja harrastin sitä lukioaikana kaiken muun koulutyön ohella, minkä vuoksi eräs luokkatoverini haukkui minua kommunistiksi. Närkästyin syvästi. Eihän kauniilla venäjän kielellä ja kommunistisella ideologialla, joka herätti minussa lähinnä vastenmielisyyttä, ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Paitsi että oli. Kuitenkin palo venäjän kieleen voitti vastenmielisyyden ideologiaa kohtaan, joten harrastus vei eteenpäin, ja 70-luvun alkupuolella opiskelin venäjää ”suuressa ja mahtavassa” Neuvostoliitossa. Elettiin Brezhnevin kultakautta, jota myöhemmin nimitettiin pysähtyneisyyden ajaksi. Ulkomaalaiselle, totalitarismiin tottumattomalle, yhteiskunta näyttäytyi ennen kaikkea valheellisena. Tavallisiin venäläisiin ei voinut vapaasti tutustua, ja tunsin, että meitä hienovaraisesti valvottiin. Tiedotusvälineissä kaikkea kehuttiin, vaikka arkitodellisuus näytti surkealta. Länsimaalaisin silmin kaupat ammottivat tyhjyyttään, ja olikin onnenpotku, jos joskus onnistui kaupasta löytämään esimerkiksi hyvää Rossiiski-juustoa tai Karakum-suklaakonvehteja. Silti me ulkomaalaiset olimme etuoikeutettuja ja elimme melko mukavasti. Meillä oli isompi stipendi kuin paikallisilla, ja me saatoimme mennä turistihotellin kahvilaan juomaan hyvänmakuista ”oikeaa kahvia”, mikä ei tavallisen venäläisen kohdalla olisi tullut kuuloonkaan. Ympäri kaupunkia oli ideologiaa ylistäviä iskulauseita, kuten ”Kunnia Neuvostoliiton kommunistipuolueelle”, ”Neuvostoliitto – rauhan tyyssija”, ja niin edelleen. Valhe tuntui lopulta niin painostavalta, että ei tehnyt mieli katsella TV:tä tai kuunnella radiota, muuta kuin ehkä korkeintaan säätiedotuksia.
Kun tutustuin Goudzwaardin määrittelemiin ideologian kehitysvaiheisiin, jotka Tapio Puolimatka esittää kirjassaan Lapsen ihmisoikeus: oikeus isään ja äitiin (Suunta-kirjat, 2014), asia tuntui kumman tutulta. Puolimatka soveltaa näitä kehitysvaiheita sukupuolineutraaliin ideologiaan. Aloin miettiä samoja kehitysvaiheita kommunistisen ideologian osalta. Neuvostoliitossa ideologian viides kehitysvaihe, ”Terrori”, tuntui voimakkaimmin Stalinin aikana ja jatkui lievemmässä muodossaan Hrushshevin ”suojasään” kaudella ja Brezhnevin ”pysähtyneisyyden aikana”. Mutta vaikka johtamistyylit olivat erilaiset, totalitaristisesta ideologiasta ei tingitty.
Asian havainnollistamiseksi tein taulukon näiden kahden ideologian tunnuspiirteistä eri kehitysvaiheissa. Kommunistisen ideologian osalta olen käyttänyt tietolähteenä myös Wikipediaa. Sukupuolineutraalin ideologian osalta teksti perustuu pääosin Tapio Puolimatkan edellä mainittuun kirjaan.
Totalitaristinen kommunistinen ideologia on siis käynyt naapurimaassamme läpi kaikki nämä kehitysvaiheet, ja Neuvostoliitto on hävinnyt historian hämärään. Ottamatta kantaa siihen, millainen yhteiskuntajärjestys Venäjällä nykyisin vallitsee, voitaneen olla yhtä mieltä siitä, että entisenlainen neuvostojärjestelmä se ei ainakaan ole, ideologia siinä muodossaan on kuollut.
Näin jälkikäteen olen tyytyväinen siihen, että sain olla näkemässä ja kokemassa tuon ideologian mahtiaikoja, ja myöhemmin sain myös seurata murrosvaihetta ja Neuvostoliiton hajoamista sekä sen jälkeistä melko sekavaa aikaa Venäjällä. Nuorena opiskelijana en olisi koskaan uskonut sen olevan mahdollista, että Venäjän Sosialistisesta Neuvostotasavallasta voisi joskus tulla Venäjä ja Leningradista Pietari. Niin kuitenkin kävi. Siksi uskon, että myös sukupuolineutraali totalitaristinen ideologia tulee menettämään jonain päivänä voimansa, tosin ehkä vasta kaukana tulevaisuudessa.
Nyt huvittaa se, miten omahyväisesti 70-luvun Neuvostoliitossa puhuimme toisillemme, että ”onneksi päästään täältä pian taas vapaaseen Suomeen”. Niinpä. Mihinkäs nyt lähdet pakoon totalitaristista ideologiaa?
Anja Berdov