Uusi tutkimus samaa sukupuolta
 olevista pareista paljastaa, että 
lapset voivat parhaiten äidin ja isän kanssa

playground

(Kirjoittaja: Professori Mark Regnerus)

Uuteen perherakenteiden tutkimukseen (New Family Structures Study), Varhaislapsuuden pitkäaikaistutkimukseen (Early Childhood Longitudinal Study), Yhdysvaltojen ja Kanadan väestötutkimukseen, ja nyt Yhdysvaltojen kansalliseen terveyskyselyyn (National Health Interview Survey) perustuva tutkimusaineisto puhuu kaikki samankaltaista kieltä siitä, että lapset, jotka kasvavat naimisissa olevan äidin ja isän kanssa, voivat kaikkein parhaiten.

British Journal of Education, Society, and Behavioural Science -lehdessä helmikuussa 2015 julkaistu uusi tutkimus lienee suurin tähänastinen katsaus samaa sukupuolta olevien parien perheistä ja heidän lastensa tunne-elämästä. Siinä analysoitiin 512 samaa sukupuolta olevan parin lasta. Otos otettiin 207 000 vastaajan joukosta, jotka osallistuivat Yhdysvalloissa Kansalliseen terveyskyselyyn vuosien 1997–2013 välisenä aikana.

Tulokset paljastavat, että kahdestatoista psykometrisestä mittaustuloksesta kahdeksan kohdalla riski kliinisiin tunne-elämän ongelmiin, kehityksen ongelmiin tai mielenterveyspalvelujen käyttöön oli lähes kaksinkertainen samaa sukupuolta olevien vanhempien lapsilla verrattuna eri sukupuolta olevien vanhempien lapsiin. Arviolta 17% samaa sukupuolta olevien vanhempien lapsista kärsii vakavista tunne-elämän ongelmista, verrattuna 7% eri sukupuolta olevien vanhempien lapsista. Tuloksissa on huomioitu iän, rodun, sukupuolen sekä vanhempien koulutuksen ja tulotason vaikutus. Myös ADHD:tä esiintyi enemmän—15.5% verrattuna 7.1%. Sama pätee myös oppimisvaikeuksiin: 14.1% verrattuna 8%.

Tutkimuksen tekijä, sosiologi Paul Sullins, arvioi näitä eroavaisuuksia usean eri hypoteesin pohjalta. Hän vertaili eroavaisuuksia muun muassa asuin- paikan pysyvyyteen, leimatuksi tai kiusatuksi tulemisen kokemukseen, vanhempien tunne-elämänongelmiin, (6.1% samaa sukupuolta olevat vanhemmat verrattuna 3.4% eri sukupuolta olevat vanhemmat), sekä siihen oliko kyse vanhempien omista biologisista lapsista. Kuten oli odotettavissa, kukin näistä tekijöistä vaikutti lasten tunne-elämän terveyteen. Kuitenkin vain viimeinen tekijä – biologinen vanhemmuus – vaikutti lähes kaikkiin vaihteluihin tunne-elämän ongelmissa. Vaikka adoptoiduilla lapsilla on yleisesti ottaen suurempi riski tunne-elämän ongelmiin, adoptio ei selittänyt eroja samaa ja eri sukupuolta olevien vanhempien lasten kohdalla. On myös huomionarvoista, että vaikka kiusaaminen selkeästi vaikuttaa negatiivisesti tunne-elämään, samaa ja eri sukupuolta olevien vanhempien lapset eivät raportoineet eroa kiusatuksi tulemisen kokemuksessa.

Äänekkäät kriitikot, joista varmasti pian kuulemme, todennäköisesti tulevat ehdottamaan, että tämä tulos ei kerro mitään merkittävää samaa sukupuolta olevien kotien lapsista, koska kahdella äidillä tai kahdella isällä ei voi olla biologista yhteyttä lapseen. Päinvastoin, tutkimus kertoo hyvinkin paljon. Nimittäin sen, että mikään ei korvaa lapselle sitä lahjaa, jonka naimisissa olevat biologinen isä ja äiti lapselle tarjoavat. Biologisen isän ja äidin vanhemmuus ei takaa onnistumista. Se ei ole aina mahdollista. Mutta ilman tuota lahjaa tunne-elämän vaikeuksien todennäköisyys ainakin kaksinkertaistuu. Jotkut kriitikot saattavat selittää erot tunne-elämän terveydessä ”vierasadoptiolla”, mutta valtaosa kansalliseen terveyskyselyyn osallistuneista samaa sukupuolta olevista pareista raportoivat lapsen olevan toisen vanhemman biologinen lapsi.

Myös tutkimukset ”suunnitelluista” samaa sukupuolta olevien parien perheistä—niistä, joissa on turvauduttu hedelmöityshoitoihin (assisted reproductive technolgy, ART)—paljastavat biologisten siteiden merkityksen. Sullins toteaa, että tällaiset tutkimukset

ovat jo kauan tunnistaneet, että aitojen biologisten siteiden puuttuminen luo ainutlaatuisia vaikeuksia ja suhderasitteita. Biologinen ja ei-biologinen äiti . . . altistuvat sellaiseen hedelmöittymiseen ja äidin rooliin liittyvään kilpailuun ja toistensa vertailemiseen ja mustasukkaisuuteen, jollaista eri sukupuolta olevien parien ei koskaan tarvitse kohdata, ja joka voi aiheuttaa niistä osallisille lapsille turvallisuuteen ja identiteettiin liittyvää ahdistusta.

Samaa sukupuolta olevien parien populaatiopohjaisessa tutkimuksessa oli mukana yli 2 700 paria; heidät määriteltiin ”henkilöinä, jotka ilmoittivat puolisonsa tai avokumppaninsa olevan samaa sukupuolta kuin he itse”. Tätä samaa määritelmää käytettiin Yhdysvalloissa väestölaskennassa. Siinä on kuitenkin se etu, että se ilmaisee selkeästi suhteen sesuaalisen tai romanttisen laadun (näin varmistetaan se, että ei lasketa mukaan samaa sukupuolta olevia huonetovereita). Näistä 582 parilla oli alle 18-vuotiaita lapsia taloudessa ja 512 heistä vastasi kyselytutkimukseen.

Vale, emävale, tilasto

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta,kun kansallisen terveyskyselyn aineistoa on käytetty analysoimaan samaa sukupuolta olevien parien koteja ja lasten terveyttä. Amerikan väestöliiton vuosittaisessa tapaamisessa vuonna 2014 esitetty tutkimuspaperi arvioi samaa aineistoa. Mielenkiintoista on, että se tutkimuspaperi ei kiinnittänyt mitään huomiota tunne-elämän eheyttä käsitteleviin tuloksiin. Sen sijaan, kirjoittajat katsoivat vain yhtä, vanhempien raportoimaa arviota ”lapsen yleisestä terveydestä omien havaintojen pohjalta”. Tämä fyysisen hyvinvoinnin näkökulma vaihtelee vain hieman erityyppisten kotitalouksien välillä. Siksi kirjoittajat totesivat auliisti, että ”eroja ei esiintynyt”.

Tämä ei yllätä minua.

Tämä rinnakkain asettelu tarjoaa näköalan yhteiskuntatieteen tilaan koskien sellaisia samaa sukupuolta olevia pareja, joilla on lapsia. Valtaosa tutkijoista ja tiedetoimittajista suosii—ja luultavasti etsii—tuloksia, joissa ei eroja löydetä (null findings). Tulokset todellakin näyttävät vaihtelevan kirjoittajasta, eikä aineistosta riippuen. Ne populaatiopohjaiset tutkimukset, joita moni pitää todisteena siitä, että eroja ei ole, poikkeavat niistä tutkimuksista, joita samat henkilöt sanovat ”roskatieteeksi” suurimmaksi osaksi suhteessa siihen tapaan, jolla ne lähestyvät aineiston esittelyä.

Itse asiassa, väestöpohjaiset tutkimukset samaa sukupuolta olevista kodeista, joissa on lapsia, tuntuvat kaikki osoittavan samaan suuntaan, huolimatta aineiston lähteestä. Ne todistavat satunnaisotannan vahvuuksista ja ei-satunnaisten otantojen heikkouksista. Kuten Sullins esittää toisessa julkaistussa tutkimuksessa, valikoituun otantaan perustuva tutkimus “luo vahvan vääristymän virheellisten myönteisten tulosten suuntaan … mukaan pyydettyjen samaa sukupuolta olevien vanhempien kohdalla” Hän on oikeassa. Julkaistut tutkimukset kuten Uusi perherakenteiden tutkimus (New Family Structures Study), Varhaislapsuuden pitkäaikaistutkimus (Early Childhood Longitudinal Study), Yhdysvaltojen väestötutkimus, Kanadan väestötutkimus, ja nyt Kansallinen terveyskysely Yhdysvalloissa (National Health Interview Survey), paljastavat kaikki samankaltaisen peruskertomuksen siitä, että lapset, jotka kasvavat naimisissa olevan äidin ja isän kanssa, voivat yleisesti ottaen kaikkein parhaiten.

Todelliset ristiriidat koskevat harvoin sitä, mitä aineisto paljastaa. Se, miten tutkijat esittävät ja tulkitsevat aineistoa taas vaihtelee huomattavasti. On mahdollista saada samaa sukupuolta olevissa talouksissa elävät lapset näyttämään hyvinvoivilta (ellei peräti paremmin voivilta), jos kontrolloidaan useat sellaiset dokumentoidut tekijät, joiden on todettu yleisemmin vaivaavan samaa sukupuolta olevien suhteita ja talouksia. Näitä tekijöitä ovat suhteen epävakaus, asuinpaikan vaihtelevuus, terveyteen ja tunne-elämään liittyvät haasteet, suuremmat taloudelliset vaikeudet (naisparien keskuudessa) ja, kenties kaikkein merkittävimpänä, kahden biologisen siteen puuttuminen lapseen. Jos nämä tekijät kontrolloidaan, jäljelle todellakin jää tulokseksi ”ei eroja”. Kun näin tehdään, jää vaikutelmaksi se mikä tänä aikana on poliittisesti sopivaa ilmaista toteamalla, että ”lapset pärjäävät hyvin”.

Tämä analyyseihin sisältyvä taipumus heijastaa tavallista suuntausta yhteiskuntatieteissä, joissa etsitään riippumattomien muuttujien vaikutuksia. Näin jätetään huomiotta—tai ehkä ollaan välittämättä—niistä malleista, jotka selittävät, miten yhteiskunnalliset ilmiöt toimivat oikeassa elämässä. Antaakseni hyödyllisen esimerkin, voin sanoa luottavaisin mielin, että sen jälkeen kun olen kontrolloinut talon omistukseen, asuinpaikan vaihteluun, yksinhuoltajuuteen ja naapuruston työllisyystilanteeseen liittyvät tekijät, ei köyhyyden ja lapsen koulumenestyksen välillä ole mitään yhteyttä. Kuitenkin olisi harhaanjohtavaa sanoa näin, ellen tee selväksi, että nämä ovat tekijöitä, joiden kautta köyhyys vaikuttaa vahingoittavasti tulevaan koulutukseen—koska me tiedämme, että sillä on vaikutusta.

Tiedemaailma antaa niin selkeästi erityisaseman samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja vanhemmuutta tukeville perusteluille, että kaikki muut kuin niitä voimakkaasti tukevat näkökannat—mukaan lukien tieteellinen tutkimus—saavat osakseen muodollisia tai vapaamuotoisia moitteita. Minun jos kenen pitäisi se tietää. Suorastaan räjähdysmäinen reaktio vuonna 2012 suorittamaani tutkimusta kohtaan samaa sukupuolta olevista pareista ja heidän lapsistaan todistaa, että kyse on suurelta osin jostain muusta kuin vastausten etsimisestä empiirisiin tutkimuskysymyksiin. Tällainen reaktio kyseenalaistaa yhteiskuntatieteiden tarkoituksen ja merkityksen. Ainakin yksi sosiologi esittää, että yhteiskuntatieteet on suunniteltu ”tunnistamaan ja ymmärtämään erilaisia syiden ja seurausten mekanismeja, jotka tuottavat tunnistettavia tuloksia ja kiinnostavia ilmiöitä”. Se, että näin ei ole tapahtunut samaa sukupuolta olevien talouksien tutkimuksessa, herättää perustavanlaatuisen kysymyksen.

Onko yhteiskuntatieteiden tarkoitus voittaa poliittisia kiistoja? Vai onko sen tarkoitus ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia tosiasioita?

Mitä odottaa lapsen kengistä kasvavalta aihepiiriltä?

Yksi paremman aineiston sivutuote—tai ehkä tulevan voiton tuoksu samaa sukupuolta olevien siviilivihkimisten kannattajille Amerikassa—saattaa olla suurempi älyllinen rehellisyys näitä suhteita koskevassa tietämyksessä. Tutkijat ovatkin myöntäneet, että usein vähätellään ”samaa sukupuolta olevien kumppanien välistä epätasa- arvoisuutta … osaksi, koska hallitseva mantra sanoo, että samaa sukupuolta olevien parien osapuolet ovat keskenään tasa-arvoisempia kuin eri sukupuolta olevat parit”.

Tämä ei ole ainoa merkittävä myönnytys. Tutkijat ovat lisääntyvässä määrin—ja avoimesti—alkaneet kinastelemaan itse seksuaalisen suuntauksen luonteesta, mikä viittaa tämän aiheen tutkimuksen olevan sosiaalitieteissä lapsenkengissä. Lisäksi on raportoitu seksuaali-identiteetin muutoksista, jollaista nuorten aikuisten kohdalla tiedetään tapahtuneen merkittävässä määrin.Tämä tosiasia ei sovi yhteen seksuaali-identiteetin muuttumatomuutta korostavien väitteiden kanssa.

Pitäisikö tutkijoiden sitten luottaa itse raportoituun seksuaaliseen taipumukseen? Jos ihmiset raportoivat jotain muuta eräitä vuosia myöhemmin, pitäisikö tämä laittaa heidän vaihtelevan seksuaalisuutensa piikkiin, vai pitää heitä heteroina ”vitsailijoina”, jotka haluavat sekoittaa kyselytutkimuksen tekijöitä? On äärimmäisen ironista, että yhteiskuntatieteilijät esittävät vahvoja sosiaalisen konstruktionismin argumentteja lähes kaikesta paitsi seksuaalisesta suuntautuneisuudesta.

Stanfordin yliopiston väestötieteilijä, Michael Rosenfeld, suoritti tutkimusprojektin Kuinka parit tapaavat ja pysyvät yhdessä (How Couples Meet and Stay Together). Se paljastaa, että siinä missä vain 3% heteroseksuaalisista, naimisissa olevista henkilöistä kertovat ”ainakin joskus” viime vuoden aikana olleensa kiinnostuneita henkilöistä, jotka ovat eri sukupuolta kuin heidän sen hetkinen kumppaninsa, sama piti paikkansa 20% miehistä ja 33% naisista, joilla oli suhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Kun nykyään itsensä lesboksi identifioivan naisten seksuaalista vaihtelevuutta pidetään itsestään selvänä seksuaalisuutta tutkivien yhteiskunta- tieteilijöiden keskuudessa, suurin osa ei arvaisi, että sama pätee yhteen viidestä homoseksuaalisessa parisuhteessa elävästä miehestä.

Tämän aineiston valossa voidaan odottaa seksuaalisen suuntautumisen muuttumattomuuteen perustuvien vankkojen lainopillisten argumenttien katoavan seuraavan viiden vuoden aikana. Sosiologit eivät itse asiassa ole koskaan olleet sellaisen biologisen essentialismin kannattajia, mutta ovat olleet hiljaa poliittisen velvollisuuden tunnosta liikettä kohtaan, jonka synnyssä olivat avuksi. Enää he eivät vaikene.

Pian yhteiskuntatieteilijät eivät enää ole valmiita katsomaan läpi sormiensa korkeampaa köyhyysastetta hyvin koulutettujen lesbonaisten keskuudessa Amerikassa (kuten eri tutkimuksista näkyy), vaan pyrkivät löytämään sille selityksen. Tähän saakka tieteentekijät ennalta arvattavasti ovat valinneet käyttää palkkatuloja kontrollimuuttujana lasten ja aikuisten elämää tutkiessaan. Tämä teki mahdolliseksi välttää niiden syiden käsittelyä, jotka aiheuttavat ennennäkemättömän negatiivisen yhteyden koulutuksen ja tulojen välillä naisparien keskuudessa. Kysymys ei tässäkään tapauksessa ole ollut pyrkimyksestä ymmärtää, vaan poliittisten taisteluiden voittamisesta.

Tulemme myös oppimaan paljon parisuhteen vakauden eroista, jotka ovat tavallisia homo- ja heteroseksuaalisia vanhempia koskevassa aineistossa. Julkaisematon tutkimus, jossa tarkastellaan samaa ja erisukupuolta olevien parien suhteen pysyvyyttä jälleen yhden väestöpohjaisen aineiston pohjalta, osoittaa, että väitteet samaa sukupuolta olevien ja heteroseksuaalien parien suhteiden yhtäläisestä pysyvyydestä (jälleen muuttujien kontrolloinnin jälkeen) koskevat vain pareja, joilla ei ole lapsia. Niillä samaa sukupuolta olevilla pareilla, joilla on lapsia, suhde purkautuu kaksi kertaa todennäköisemmin heteropareihin verrattuna.Vielä ei tiedetä, onko tämä vain jokin sellainen löydös, joka häviää laillisen avioliitto-oikeuden myötä. Epäilen sitä, sillä samaa sukupuolta olevat suhteet ovat erilaisia myös muilla tavoilla. Mutta se on empiirinen kysymys.

Lopputulema on, että uusia perherakenteita koskeva tutkimus ei ollut ainutlaatuinen. Se oli vain avoimempi kuin useimmat aineistot, ja tarjosi selkeämmän välähdyksen monen amerikkalaiskodin menneisyyden sekaiseen todellisuuteen. Se teki sen mitä yhteiskuntatieteiden on tarkoitus tehdä— kuvailla runsaasti ja valaista—, mutta niin tehdessään se sai vastaansa ennen kokemattoman vihamielisen reaktion.

Yhtenä torstaiaamuna kesäkuun 2015 lopulla, amerikkalaisille tarjoillaan Korkeimman oikeuden päätös koskien muutosta instituutioon, joka on yhtä vanha kuin tallennettu ihmiskunnan historia. Mutta yksi asia, jota se päivä ei tule muuttamaan, on muotokuva samaa sukupuolta olevista pareista, joilla on lapsia. Usean populaatiopohjaisen aineistonkeruuprojektin jälkeen tiedämme miltä se näyttää: keskimäärin selkeältä askeleelta taaksepäin verrattuna koteihin, joissa lapsia yhdistää heidän oma äitinsä ja isänsä.

Biologialla on merkitystä, kuten tällä viikolla julkaistu uusi tutkimus vahvistaa. Mikään määrä lainsäädäntöä, käräjöintiä tai kannustushuutoja ei voi muuttaa asiaa. Valitseeko Amerikan Korkein oikeus laillisesti viedä lapsilta oikeuden äidin ja isän mukanaan tuomaan turvaan ja etuuksiin, jää jokaisen arvattavaksi.

—–

Mark Regnerus on sosiologian professori Teksasin yliopistossa Austinissa, tutkija yliopiston Väestötutkimuksen keskuksessa, sekä vanhempi tutkija Perheen ja kulttuurin tutkimus-instituutissa Austinissa.

Artikkeli on alun perin ilmestynyt 10.2.2015 verkkojulkaisussa Public Discourse: Ethics, Law and the Common Good www.thepublicdiscourse.com. Artikkeli julkaistaan luvalla. Suomenkielinen käännös: Mona Stenbom ja Pasi Turunen (aito.avioliitto@gmail.com) Alkuperäinen teksti: New Research on Same-Sex Households Reveals Kids Do Best With Mom and Dad

Kirjoittaja

Aito avioliitto
aito.avioliitto@gmail.com