”Olen homo ja vastustan sukupuolineutraalia avioliittoa.” Lue, niin tiedät, miksi…..

Kuva: shutterstock.comKuva: shutterstock.com

Doug Mainwaring, joka itse on homo, varoittaa sukupuolineutraalin avioliiton lapsille
aiheuttamista haitoista:

”Vuosia sitten rehelliset, terveeseen järkeen perustuvat pohdintani pakottivat minut tekemään
seuraavat, yllättävät johtopäätökset: 1) Perheen perustaminen kahden miehen kesken ei ole
verrattavissa perheeseen, jonka perustavat mies ja nainen. 2) On suoranaista pahuutta evätä lapselta
eri sukupuolta olevat vanhemmat. Lapsi tarvitsee ja kaipaa molempia, äitiä ja isää.

”Tiedän sydämessäni, että ihminen on hyvä, ja oikeus aina lopulta voittaa. Jokaisen ihmisen
elämällä on selkeä tarkoitus ja arvo.” Nämä sanat lausui Ronald Reagan vuonna 1991. Olen
kehystänyt ne ja ripustanut taulun oman työpöytäni yläpuolelle. Ne ovat olleet johtotähteni siitä
lähtien, kun aloin osallistua kansakunnassamme käytävään keskusteluun sukupuolineutraalista
avioliitosta homomiehen näkökulmasta.

Vaikka koko sydämestäni kannatan homojen ja lesbojen rekisteröityjen parisuhteiden laillistamista,
vastustan kuitenkin sukupuolineutraalia avioliittoa. Koska sateenkaariaktivistit ovat naulinneet
sukupuolineutraalin avioliiton tavoitteidensa lopulliseksi päämääräksi, eivätkä tyydy rekisteröityyn
parisuhteeseen, minut on leimattu itseinhoiseksi petturiksi. Se ei minua haittaa, koska
itsearvostukseni perustuu rehellisyyteen ja terveen järjen käyttöön.

Sukupuolineutraali avioliitto on käsitteenäkin jo epäuskottava ja mahdoton. Poliittinen korrektius
on kuitenkin tehnyt tämän ilmiselvän totuuden ääneensanomisesta uhkarohkeaa.
Sukupuolineutraali avioliitto ei ole avioliitto lainkaan. Se on jotain aivan muuta.

Sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat on mediassa leimattu lempeimmillään kivikautisiksi
uskonnollisiksi hörhöiksi. Ankarimmillaan he ovat saaneet homofoobisten vihanlietsojien leiman.

Olen aina varonut käyttämästä uskontoa tai perinnettä perusteluina ottaessani kantaa tähän
aiheeseen. Terve järki ja omat kokemukseni ovat tuoneet minut tähän johtopäätökseen.

Kokemuksista oppii

Nuorena miehenä ajatuksissani ei juurikaan pyörinyt avioliitto tai perheen perustaminen ja isäksi
tuleminen. Tämä johtui siitä, että koin vetoa vain miehiin.

Ensi kerran tunnistin itsessäni voimakasta kiinnostusta miehiin, kun olin kahdeksan. Se tapahtui,
kun olimme vanhempieni kanssa katsomassa Sound of Music -musikaalia. Kaikkien muiden
ihastellessa valkokankaalla Alppien häikäiseviä maisemia, nauliutuivat minun silmäni
vaaleahiuksiseen, teini-ikäiseen Rolfeen komeassa uniformussaan. Kerran herättyään tämä
viehtymys ei ole milloinkaan haihtunut.

Lukioikäisenä ja kakskymppisenä ystävystyin läheisesti komeiden ja älykkäiden, atleettisten ja
persoonallisten miesten kanssa. Vaikka koin voimakasta halua intiimiin kanssakäymiseen heidän
kaikkien kanssa, nautin kuitenkin vieläkin enemmän jostakin, mikä ylitti lihallisen kiinnostukseni.
Filia, rakkaus, joka syntyy tosiystävien välille, on hävinnyt eros-rakkaudelle, joka on nostettu
korkeimmalle pallille .

En olisi vaihtanut henkisesti palkitsevia ystävyyssuhteitani heidän kanssaan mistään hinnasta
pelkkiin seksisuhteisiin. Enkä sitä edes kadu. Päinvastoin, ajattelin aina olevani maailman onnellisin
mies. Seksuaalinen pidättyvyys ei lainkaan vähentänyt tai kaventanut elämänlaatuani, vaan
päinvastoin rikastutti ja vahvisti.

Miestenvälinen filia-rakkaus on paljon, paljon parempaa, voimakkaampaa ja tyydyttävämpää kuin
eroottinen rakkaus voi koskaan olla. Yhteiskunnan nostaessa jalustalle ainoastaan miestenvälisen
eroottisen rakkauden, se sabotoi kaikki muut miestenväliset kiintymyssuhteet. Homokulttuurin
seksualisoidessa miestenväliset ystävyyssuhteet se leimaa kaikki miehet vain seksuaalisiksi
olennoiksi.

Kun kaikki ystäväni pikku hiljaa avioituivat, alkoi avioliitto vasta siinä vaiheessa kiinnostaa minua
toden teolla. Pelko sosiaalisesta eristäytymisestä ei ehkä ollut paras avioitumisen motiivi, mutta
sai kuitenkin aikaan elämässäni suunnanmuutoksen. Siitäkin huolimatta, että minun oli pakko hillitä
eräitä seksuaalisia mielitekojani, näytti avioituminen hyvin palkitsevalta.

Tulevan morsiameni tapasin ensi kerran nuorisokuorossa. Meistä oli tullut erittäin hyvät ystävät jo
siihen mennessä, kun päätin kosia. ”Sielunkumppanuus” oli ilmaisu, joka kuvasi parhaiten
ystävyyttämme.

Muutaman vuoden intensiivisesti yritettyämme saada alulle jälkikasvua, lääkäri totesi meidät
hedelmättömiksi. Niinpä päätimme yrittää adoptiota. Siitä tuli pitkä, vaivalloinen ja sydäntäraastava
prosessi, josta lopulta luovuimme. Tunteeni risteilivät silloin pettymyksestä helpotukseen.

Yllättäen, vuosia jälkeenpäin, kun olimme jo sopeutuneet lapsettomuuteemme, meille tarjottiin
mahdollisuutta adoptioon.

Voimakas tunneryöppy valtasi minut heti seuraavana päivänä, kun olimme tuoneet poikamme kotiin
adoptiotoimistosta. Ajelin lounaan jälkeen kotia kohti, kun niin ylivoimainen tunne yhtäkkiä
yllätti minut, että oli pakko pysäyttää autoni tien sivuun. En ollut koskaan ennen elämässäni
kokenut yhtä vilpittömän puhdasta iloa ja syvää tarkoituksellisuutta. Toistelin itselleni yhä
uudelleen ”Olen isä”. Eikä millään muulla ollut mitään väliä. Tiesin tarkalleen mikä on
tarkoitukseni tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Kun vajaan kahden vuoden kuluttua toimme
kotiimme hänen veljensä, tiesin jo mitä oli tulossa. Kärsimättömänä odotin hetkeä, jona saatoin
ottaa hänet syliini julistaakseni, että olemme samaa perhettä, osoittaakseni ehdotonta rakkauttani
häntä kohtaan ja isällistä vastuutani hänen elämästään.

Eivät sen paremmin uskonto kuin perinnekään tehneet minusta vastuuntuntoista isää. Siihen
vaikutti voimakas sisäinen intohimo, joka vain vahvistui päivä päivältä. Sisimpäni löi minut
ällikällä. Tämän ja monen muun kokemuksen kautta avioliitto – sitoutumiseni lasteni äitiin – on
tehnyt minusta paljon paremman ihmisen, sellaisen, johon en ollut koskaan uskonut yltäväni.

Rehellisyys ja terve järki. Yllätykselliset johtopäätökset.

Valitettavasti kuitenkin, muutaman vuoden kuluttua avioliittoni päättyi. Tuskallinen kokemus, joka
on kohdannut aivan liian monia. Tässä elämänvaiheessa avioeron jälkeen saatoin tutkia
homoseksuaalisuuttani ensi kerran elämässäni perusteellisesti.

Aluksi koin vapautta. Tapailin muutamia ”hyviä tyyppejä”, ja solmin pari pidempiaikaista
suhdettakin. Usean vuoden päästä rehelliset, terveeseen järkeen perustuvat pohdintani, pakottivat
minut tekemään seuraavat, ylättävät johtopäätökset: (1) Perheen perustaminen kahden miehen
kesken ei ole verrattavissa perheeseen, jonka perustavat mies ja nainen, ja (2) On suoranaista
pahuutta evätä lapselta eri sukupuolta olevat vanhemmat. Lapsi tarvitsee ja kaipaa molempia, äitiä
ja isää.

Kun avioerostamme oli kulunut kymmenen vuotta, monien ”vaiheiden” kautta, aloimme pyrkiä
jälleen ”lyömään hynttyitämme yhteen” ja palata uudelleen elämään yhdessä perheenä. Olemme
nyt asuneet yhdessä reilun kahden vuoden ajan. Lapsemme ovat onnellisempia ja voivat monessa
mielessä paremmin nyt. Juhlimme hiljattain yhdessä vaimoni ja lastemme kanssa kiitospäivää ja
joulua, ja meidän kaikkien mielestä nämä olivat elämämme parhaat juhlat.

Erityismieltymysteni johdosta pidättäydymme seksuaalisista impulsseistamme. Onko tämä
aiheuttanut meissä klaustrofobiaa ja tukahdutettuja tunteita? Päinvastoin, me nautimme
suunnattomasti toistemme seurasta, ja perheenjäsentemme välit ovat alkaeneet parantua.
Vaikuttivatko perinne tai uskonto ratkaisuumme? Eivät. Siihen vaikutti vain järkevä päätös luopua
itsekkäistä tavoitteistamme lastemme edun ja hyvinvoinnin vuoksi.

Ja mikä parasta, koemme vaimoni kanssa edelleen olevamme ”sielunkumppanit”, ehkä jopa
enemmän kuin ennen.

Viime vuosina olen yhä uudelleen ja uudelleen saanut vahvistusta siitä, että päätöksemme perustaa
perheemme uudelleen osui oikeaaan. Eräänä päivänä rappuja noustessani satuin näkemään
kuusitoistavuotiaan poikani ohittavan olohuoneessa lehteen keskittyneen äitinsä, ja pysähtyvän
tämän kohdalla antaakseen hänelle suukon ja halauksen. Kahden miehen perheessä tätä hellyttävän
herkkää kohtaamista ei olisi voinut tapahtua. Yliopistossa ahertavan ja jalkapalloa pelaavan
poikani kanssa voimme silloin tällöin halata toisiamme tai läimäistä toinen toisiamme olalle,
mutta suukon antaminen ei ikinä tulisi kysymykseen. Kehittyäkseen tasapainoisesti lapsilla tulee
olla mahdollisuus antaa ja vastaanottaa hellyyttä molempia sukupuolia edustavilta vanhemmiltaan.
Sukupuolineutraali avioliitto tekee tämän mahdottomaksi.

Viikottain perheissä tulee eteen ehkäpä satoja pieniä tai isompia asioita, joita vanhemmat ja lapset
joutuvat säätämään keskenään. Äidit ja isät toimivat eritavoin lastensa kanssa. Kiellettäessä lapsilta
toista sukupuolta oleva vanhempi, evätään heiltä kokemukset, joita he ehdottomasti tarvitsevat ja
ansaitsevat voidakseen elää ehjinä ja onnellisina. Tästä puutteesta jää heidän sydämiinsä ikuinen
arpi.

Palkitseva vai aneeminen elämä?

Seksuaalisuus on monien elämässä liukuvaa, ja paljon monisyisempää kuin halutaan myöntää.
Homo- ja transaktivistit kieltävät tämän tosiasian, jotta saisivat vahvistettua vaikutusvaltaansa. Jos
heidän ”kuplansa puhkeaa”, saattavat rahavirrat heidän organisaatioidensa suuntaan tyrehtyä.
Samoin saattavat radio- ja tv-haastattelijat lakata kutsumasta heitä ohjelmiinsa vieraiksi. Siksi
HLBT-termin (HLBT = homo, lesbo, bi, trans) keskellä oleva B-kirjain (B=biseksuaali) on tuiki
tärkeä ja välttämätön.

Esiteltäessä nykyaikaisia, moderneja perhemalleja hyvin harvoin mainitaan mitään siitä
surullisesta, mutta todellisesta ilmiöstä, jonka olen havainnut. Lähes kaikki tuntemani miehet, jotka
ovat jättäneet vaimonsa ”tultuaan ulos kaapista” ovat vajonneet elämässään sosiaaliseen
aallonpohjaan, lähestulkoon rappiolle jäädessään kokonaan ilman perhe-elämää. Heidän
näkemyksensä maailmankaikkeudesta ja roolistaan siinä kietoutuvat yksinomaan oman
homoseksuaalisen identiteettinsä ympärille. He vaihtavat palkitsevan elämänsä yhden kortin
varassa elämiseen. Ja tähänhän meidän postmoderni maailmamme heidät juuri pakottaakin.
Itsekin alistuin tähän malliin melko kauan, mutta huomattuani sen myötä elämäni laadun
heikkenevän ja kutistuvan, ryhdyin hitaasti vaihtamaan kurssia.

Entä nyt?

Meidän aikanamme homoseksuaaleihin kohdistuvat ennakkoluulot ovat voimakkaasti hälvenneet.
Se ei kuitenkaan suinpäin oikeuta muuttamaan avioliittoa sukupuolineutraaliksi. On muitakin
väyliä edetä, jotka eivät edellytä avioliiton perinteisen käsityksen täydellistä romuttamista
lainsäädännöllisin tai oikeustoimin.

Elämme tulisella taistelukentällä, eikä enää ole kysymys vain oikeuksista, vaan yhdestä ainoasta
sanasta, ”avioliitto”.

Kahden miehen tai naisen yhteiselämä ei totta puhuen ole lainkaan verrattavissa miehen ja naisen
yhteiselämään ja perheeseen. Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden legitimointi on ilman muuta
oikein ja tavoiteltavaa, jotta hekin voisivat tulla onnellisiksi parisuhteissaan. Niiden sisältö ja luonne
eivät kuitenkaan vastaa mitenkään avioliittoa.

Homo- ja lesboaktivistit, ja ennenkaikkea heidän radikaalit ihmisoikeusjärjestönsä, pyrkivät
määrittelemään avioliiton uudelleen. Heidän ideologinen päämääränsä on hämärtää perhekäsite
niin, että jäljelle jäisi enää vain liuta epämääräisiä ”sosiaalisia yksikköjä”, jonka jälkeen
valtiovallan olisi helppo päästä yhä enemmän säätelemään ihmisten yksityiselämää.

Samaan aikaan, kun sukupuolineutraalin avioliiton puolestapuhujat vaativat valtiovaltaa olemaan
sekaantumatta heidän yksityiselämäänsä, sen päätäntävalta samaa sukupuolta edustavissa perheissä
senkun kasvaa räjähdysmäisesti. Näin käy, kun homo- ja lesboparien sallitaan muilla kuin
luonnonmenetelmillä hankkia lapsia, josta taas johtuu, että yhä useampi aikuinen tulee esittämään
oikeudellisia vaatimuksiaan lapseen.

Salomoa ei pyydetty jakamaan lapsi kuin kahteen osaan. Tulevaisuudessa tuomarit joutuvat
mahdollisesti pohtimaan ja päättämään, miten lapsi voidaan jakaa kolmeen, neljään tai jopa viiteen
osaan. Floridassa aivan hiljattain tuomari määräsi, että lapsen syntymätodistuksessa tuli olla
vahvistettuna kolme vanhempaa – lesbopari ja spermanluovuttaja, joka oli toisen lesboäidin
kampaaja. Ennustan, että paljon sekavampaa on vielä tulossa.

Koti ja kristillinen usko – amerikkalaisen yhteiskunnan tähänastiset peruspilarit – ovat
tilastotieteilijöiden mukaan vähitellen murtumassa. Sitä nopeammin, mitä heikommaksi perinteisen
perheen asema lakeja tulkittaessa käy, ja sitä nopeammin, mitä vapaammin yhteiskunta voi päästä
määräilemään ja säätelemään itsekunkin elämää. Tätä kohti mennään.

Mark Regnerus, Texasin yliopiston sosiologian professori Austinista, sanoi hiljattain: ”Uskon, että
vaikka yhteiskunta saattaisikin säilyä sosiaalisesti vakaana huolimatta perinteisten perheiden
määrän vähenemisestä, se tulee kuitenkin käymään sille kalliiksi. Maailma tulee muistuttamaan
enemmänkin Huxleyn “Uljasta, Uutta maailmaa”. Niinpä perinteinen perhemalli ei ole vain optimaalein,
vaan myös kustannustehokkain. Miten usein elämä tarjoaa samassa paketissa sekä ylivoimasesti
parasta, että myös edullisinta ratkaisua?

Avioliitto ei ole joustava termi. Se on muuttumaton. Se on lasten ja yhteiskunnan paras vaihtoehto.
Sen määritelmää ei tulisi väärentää eikä runnoa väkivalloin uusiksi. Avioliiton määritelmän
vääristäminen torpedoisi sen suomat voittopuoliset edut sekä tälle että tuleville sukupolville.

Doug Mainwaring on amerikkalainen avioliitto- ja lapsen oikeus-aktivisti. Kirjoitus on alunperin julkaistu amerikkalaisen Witherspoon Instituutin “The Public Discourse”– verkkoblogissa vuonna 2013.

Käännös: Paula Plysjuk