Keneltä se olisi pois jos kaksi miestä tai naista rakastaa toisiaan?

Kuva: freeimages.com

Ihmisten välisiä suhteita, ja rakkaussuhteita, on monenlaisia, mutta avioliitto on siitä erityinen että se velvoittaa ihmiset pysymään yhdessä, tai vähintään panostamaan suhteen jatkuvuuteen, silloinkin kun yhteiselämässä on haasteita tai tuntuu, ettei enää rakasteta.

Yhteiskunnallisia asioita ei muutenkaan pitäisi miettiä vain siltä kannalta “onko se minulta pois”. Yksittäisiltä henkilöiltä ei ole pois, jos kaksi miestä tai naista rakastaa toisiaan ja haluaa elää yhdessä. Mutta avioliittoa on mietittävä yhteiskunnan kannalta.

Yhtä turhia ovat kysymykset: “miltä sinusta tuntuisi jos…” Jos ajatellaan vain jokaisen henkilökohtaista elämää ja tunteita, seuraa kaaos. Jos ja kun jokin on yhteiskunnallinen instituutio, siinä ei voi kysellä pelkästään sitä miltä ihmisistä tuntuu tämän instituution ylläpitäminen niillä säännöillä ja rajoituksilla ja reunaehdoilla, jotka sille on asetettu siltä pohjalta mikä tarkoitus ja yhteiskunnallinen merkitys ko. instituutiolla katsotaan olevan.

Avioliitolla on yhteiskunnan kannalta tärkeä merkitys, ja jos sen merkitys muuttuu ihmisten henkilökohtaisten kokemusten, halujen, toiveiden ja arvostuksen hakemisen toteuttamiseksi ja tyydyttämiseksi, siinä ei ole lopulta enää mitään sellaista, jota olisi syytä säädellä lailla.

Avioliitto instituutiona ei siis ole sitä varten, että sillä voidaan mitata kuinka paljon arvostetaan kahden aikuisen ihmisen rakkaussuhdetta. Eikä avioliiton ja perheen yhteys voi olla vain sen varassa kuinka onnellisiksi perheen aikuiset itsensä kokevat.

Se mitä yhteiskunnassa tarvitaan, on vastuullinen vanhemmuus. Siinä tilanteessa ja tilassa, jossa avioliittoinstituutio tällä hetkellä on, sitä tulisi muuttaa jos jotenkin niin siten, että aviopuolisot eivät niin paljon keskittyisi tarkkailemaan omaa onnellisuuttaan tai rakkautensa määrää. Vaan pyrkisivät pitämään perheen ehjänä silloinkin kun ei ollakaan ehkä enää niin onnellisia ja rakastuneita.

Aikuisten välinen rakkaus voi olla ailahtelevaa eikä avioliitto voi sitä ylläpitää eikä sitä siihen myöskään tarvita. Se ihmissuhde, jota varten tarvitaan erityinen lailla säädeltävä instituutio ja jota nykytilanteessa pitäisi tuntuvasti vahvistaa ja tukea, on vanhempien ja lapsen välinen suhde.

Syy miksi avioliitto lähtökohtaisesti on olemassa, on siis se, että aikuiset, mies ja nainen yhdessä kasvattaisivat tasapainoisen seuraavan sukupolven, joka tuntee itsensä ja juurensa, ja on saanut syntymästään lähtien tukea kasvulleen omilta vanhemmiltaan. Että lapsilla olisi oikeus ja mahdollisuus tuntea vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan. Kuten lasten oikeuksien julistuksessakin sanotaan.

Avioliiton tila ei nyt ole erityisen hyvä. Perheet hajoavat, lapset kärsivät avioerotilanteissa, joita on yhä enemmän, pahoinvointi ja turvattomuus lisääntyy.

Oikeus avioliittoon ja ”oikeus rakastaa” eivät ole sama asia. Avioliittoinstituutio ja avioliittolaki rajaavat oikeuden solmia avioliitto keskenään tietyille ihmisille tietyin ehdoin. Jälleen, avioliiton määritelmä ja ennen muuta tarkoitus määrittää sen ketkä voivat mennä keskenään naimisiin ja ketkä eivät.

Jos velvoitteet ja vastuu otetaan avioliitosta pois, koska katsotaan, ettei sillä tarvitse olla mitään perustarkoitusta tai pysyvää määritelmää, niin mitä siihen sitten oikeastaan jää? Varsinkaan sellaista mitä voidaan “ihmisoikeuksien” nimissä vaatia? Tai edes sellaista mitä joku voisi sanoa todella tarvitsevansa?

Nyt yleisesti ajatellaan, että avioliitto on vihdoin saavuttanut autenttisen muotonsa, kun se perustuu pelkästään rakkaudelle. Mutta onko avioliitto koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa perustunut pelkästään tunteille ja halulle elää yhdessä? Jos tämä olisi ollut avioliiton alusta asti ollut sen ainoa sisältö, ei sillä olisi ihmiskunnan historiassa ollut niin merkittävää asemaa. Eikä se olisi säilynyt halki vuosisatojen ja tuhansien.

Avioliitossa on aina ollut jotain “järkeä” yhteiskunnallisessa mielessä ja yhteiskunnan kannalta. Jotkut “järjelliset” asiat voivat järkyttää nykypäivän ihmistä kuten se miten tärkeänä lasten synnyttämistä on pidetty mm. juutalaisuudessa. Merkitystä on ollut silläkin mikä liitto on suvulle kunniaksi tai kuinka monta vaimoa miehellä voi olla jne.

Mutta avioliitto ei ole koskaan, tähän asti, ollut pelkkää tunnetta. Vähintään lasten kasvattamisella ja ehjän kodin säilyttämisellä pienten lasten takia on ollut merkitystä, viime vuosiin asti. Mutta nyt yhä enenevässä määrin, sen sijaan että huolehdittaisiin perheen ehjänä säilymisestä ainakin lasten kasvuaikana, kannustetaan “kuuntelemaan omaa sydäntä”.

Kun “rakkaudesta” tehdään “tasa-arvon” nimissä avioliiton tärkein ja ainoa sisältö, ei avioliitolla instituutiona ole enää sijaa eikä tulevaisuutta yhteiskunnassa. Rakkaudelle ja sen tunnustamiselle ei tarvita yhteiskunnallista instituutiota, se on ihmisten keskinäinen asia.

Mitä enemmän avioliitto painottuu osapuolten väliselle rakkaudelle, onnellisuudelle ja pelkistä tunteista nousevalle sitoutumishalulle, sitoutumisen velvoitteen sijaan, sitä enemmän erotaan, sitä helpommin erotaan ja sitä aiemmin erotaan. Mm. pienten, pari kolmevuotiaiden lasten vanhempien erot ovat yleistyneet.

Jotta avioliitto voisi kestää, ja jotta siinä voisi pitää oletuksena, edellytyksenä tai edes ihanteena sitä että se kestää kuolemaan asti, tarvitaan muutakin syytä, perustetta ja motiivia yhdessä pysymiselle kuin rakkauden tunne ja halu pysyä yhdessä. Avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi ”rakkauden oikeutukseksi” vie avioliiton käsitettä yhä vahvemmin siihen suuntaan, että tunnepohjainen sitoutuminen, rakkaus ja onnellisuus on avioliiton tärkein ja keskeisin sisältö.

Kirjoittaja: Sari Weckroth

Kirjoittaja

Aito avioliitto
aito.avioliitto@gmail.com